”Onko Ultraviolencella sitten mitään todellista, vai eksyttääkö Del Rey meidät peilitaloon? Kuka tietää? Ehkä se on silkkaa fantasiaa. Kovin todellisilta nämä selkäpiitä pitkin kulkevat kylmät väreet ainakin tuntuvat”, Kimmo Vanhatalo kirjoittaa arviossaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuva: Polydor
Lana Del Rey: Ultraviolence
Interscope/Polydor
Lauluja kyyneleistä.
“Why does such a pretty girl sing those sad songs”, lauloi Roy Wood aikoinaan. Kappale on kirjoitettu kauan ennen paremmin Lana Del Reynä tunnetun Elizabeth Grantin syntymää, mutta se voisi hyvin kertoa hänestä. Del Rey on erikoistunut kappaleisiin, joissa surulliset tytöt haaveilevat rakkaudesta, uhraavat kaiken miehensä puolesta ja lopulta särkevät sydämensä. Onni saattaa odottaa jossain taivaan porttien tuolla puolen.
Tietenkään Del Reyn ja Elizabeth Grantin välille ei voida piirtää selvää yhtäläisyysmerkkiä. Oliko se esimerkiksi Grant, joka kertoi taannoisessa The Guardian -lehden haastattelussa odottavansa jo innolla kuolemaa vai oliko se Del Rey, hänen luomansa hahmo?
Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että kirjoittaja ja hahmo ovat yhtä. Näin taisivat ajatella ainakin ne kriitikot, jotka vaativat Del Reytä tilille epäaitoudesta, ikään kuin popmusiikki ei aina olisi perustunut naamioille ja silmänkääntötempuille.
Toisella levyllään Del Rey ei ole antanut kritiikin kääntää kurssiaan. Jos hänen estetiikkansa ärsytti aikaisemmin, levy tuskin muuttaa tätä mielipidettä. Ultraviolencella Del Reyn surullisen tytön hahmo näyttäytyy vielä aikaisempaakin liioitellumpana, toisinaan lähes groteskina.
Levyn nimikappale on tästä hyvä esimerkki. Se kertoo sadistisesta Jimistä, jolle rakkaus ei koskaan riitä. Del Rey on jälleen Blue Jeansin tai Video Gamesin loppuun asti omistautunut tyttöystävä, joka tekisi mitä tahansa miehensä takia. Tällä kertaa omistautuminen johtaa lopulta ambulanssin sireeneihin. Nekin kuulostavat tytöstä viuluilta.
Cruel Worldissa hän on kuuluisan poikaystävänsä taakseen jättämä ihmisraunio – kuin Keith Richardsin hotelliin unohtama, loppuun palanut Anita Pallenberg istumassa sängyllä aseen, Raamatun ja viskipullon kanssa.
Shades of Coolissa ja Brooklyn Babyssä esiintyvät Del Reyn lauluista tutut ihmiset, jotka ovat pinnalta niin viileitä, että sisällä on jäljellä pelkkää jäätä. He imevät lämmön itseensä eivätkä anna mitään takaisin. Brooklyn Babyn tragedia on siinä, että hän on itsekin samanlainen.
Toisinaan Del Reyn sanoitukset kuitenkin kompuroivat artistin maneereiden ansalankoihin. Pretty When You Cry lähestyy jo parodiaa: “I’ll wait for you, babe, that’s all I do, babe / Don’t come through, babe, you never do / Because I’m pretty when I cry.”
Ultraviolencen musiikillinen puoli kuitenkin pelastaa sanoitukselliset notkahdukset. Silläkään saralla Del Rey ei varsinaisesti yllätä, mutta debyyttilevyn yliyrittäminen on tiessään. Tilalla on selkeämpi, eläväisempi ja rosoisempi soundi, joka osoittaa The Black Keysin Dan Auerbachin olleen nappivalinta levyn tuottajaksi.
Ennen kaikkea Del Rey on luonut vaikuttavan kokonaisuuden. Kiireettömästi luikertelevan, liitelevän ja syöksähtelevän albumin, joka tekee oikeutta artistin ylväästi kaarteleville melodioille.
Onko Ultraviolencella sitten mitään todellista, vai eksyttääkö Del Rey meidät peilitaloon? Kuka tietää? Ehkä se on silkkaa fantasiaa. Kovin todellisilta nämä selkäpiitä pitkin kulkevat kylmät väreet ainakin tuntuvat.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/14.