”Levyllä nuuhkitaan bensiiniä ja poltetaan jointteja enemmän kuin Runosmäen nuorisotalon nurkilla” – arviossa Kube

”Purppuralla Kube lähestyy suomirapin valtavirtaa”, sanoo Tomi Tuominen arviossaan. Onko tämä sitten hyvä asia?

Kube
Purppura
Monsp
Arvosana 6,4

kuvepurppuraMuistan pitäneeni Kuben edellisestä Flow-albumista jossain määrin. Se tuntui kiivaasti tikittävine trap-tuotantoineen olevan niitä harvoja kotimaisia ajassa kiinni olevia hiphop-albumeja. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin Kube räppää uuden Purppura-albuminsa nimibiisillä: ”Fuck, boy tää ei oo mitään träppii. Ei, en oo koskaan kokannu crackii. Ei, en oo koskaan diilannu cocoo”, ja kiistää koko trap-leiman.

Itselleni trapissa kyse on pikemminkin tuotannollisista ja soundillisista seikoista kuin lyyrisestä sisällöstä tai artistin harrastuksista. Vaikka huomioon otettaisiin myös jälkimmäisenä mainitut seikat, täyttäisivät monet Purppuran biiseistä trap-musiikin tunnusmerkit helposti. Albumin teemat liikkuvat pääosin erilaisten päihteiden (kannabis, alkoholi, lääkkeet) ja varallisuuden tai lähinnä sen himoitsemisen maailmoissa. Joka biisissä on bileet, eikä krapula tule koskaan.

Aivan kuten Flow’lla, albumi starttaa sen vanhakantaisimmalla ja perinteisimmällä tuotannolla. Mun Vuosi on hip hopia sen perinteisimmässä merkityksessä. Sen 1990-lukuinen tuotanto tuntuu tässä ajassa ja kontekstissa jopa jotenkin tuoreelta. Kuka sua ohjaa kyselee kuulijan motivaatioita. Vaihtoehdot ovat joko intohimo tai rahapino. Unelmien jahtaamisesta kertova biisi antaa ymmärtää, että raha tekemisen motivaattorina on väärä, mutta jo heti seuraavalla Duuni -biisillä viesti on päinvastainen. Raidalla vieraileva Mäkki intoilee miten hänen tilillään makaa eka hänen tekemänsä satakiloo.

Tämä kummallinen bipolaarisuus toistuu levyn kuluessa vielä uudelleenkin. Yleensä en musiikissa juurikaan kiinnitä huomiota sanoituksiin, mutta hiphopin kohdalla teen aina poikkeuksen, koska ilman niitä puolet musiikista valuu hiekkaan. Purppuralla nuuhkitaan bensiiniä ja poltetaan jointteja enemmän kuin Runosmäen nuorisotalon nurkilla, mutta todellinen pohjakosketus tapahtuu Lähiö Lähiö -biisin lopussa Tippa-T:n mieleen tuovalla riimiparilla ”Muijalla on pippurikaasu, mulla lihanuija.” Kaiken muun voi pistää perussuomalaiseen tyyliin ”vitsi vitsi – kännissä ja läpällä” -meiningin piikkiin, mutta misogynia ja raiskausfantasiat menevät tämän rajan yli.

Kun kuulin Tönap-biisin tänä syksynä ensi kertaa ajattelin, että saan siitä uuden hyvän suomitrap-bileraidan soittoon keikoilleni, mutta nuo mainitut kauneusvirheet saavat huomioni kiintymään muihinkin ärsyttäviin seikkoihin Purppuralla ja syövät suurinta intoani. Kuben Akonmaisiin sfääreihin albumin mittaan venyvä autotunen käyttö alkaa pidemmän päälle rasittaa korvaa ja jamaikan murre pyöristettyine L-kirjaimineen ja äänellisine S-kirjaimineen aiheuttaa reggae-allergikolle lopulta pahoja näppylöitä.

Purppuralla Kube lähestyy suomirapin valtavirtaa. Sitä joka rehvastelee kovalla työnteolla ja sen suomilla aineellisilla hedelmillä. Ehkä siellä pankkitilillä jo piankin on se itse tienattu 100000 euroa ja alla Guccin lakanat. Omat odotukseni tämän genren kehityksestä suuntaan toisaalle.

Tomi Tuominen