Maailman vanhimmat teiniälyköt jaksavat yhä ilahduttaa – levyarviossa Sparks-albumi Hippopotamus

Epäilyt Maelin veljesten ideapankin tyhjenemisestä voidaan unohtaa, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Sparks
Hippopotamus
BMG
8,6

Niin vaikeata kuin se onkaan uskoa, vielä muutama vuosi sitten näytti siltä että Sparksin kyvyt iskeä nimensä mukaisia kipinöitä alkoi olla hiipumassa. Yhtyeen edellisellä albumilla Exotic Creatures of the Deep (2008) yhtyeen taipumus tehdä kiireisiä, toistolle perustuvia staccato-sävelmiä oli jo muuttumassa kliseeksi, ontoiksi hokemiksi jotka yhä useammin riemastuttamisen sijasta ärsyttivät samalla tavalla kuin Ellan ja Aleksin lastenlaulut.

Kun sitä seurasi kuriositeetiksi jäänyt soundtrack sekä albumillinen minimalistisesti sovitettuja Sparks-klassikoita, vanhakin fani alkoi sortua olettamukseen, että yli 40 vuoden ja yli 20 albumin jälkeen Maelin veljesten ideapankki alkoi viimein olla tyhjillään. Mutta yhdessä Frank Ferdinandin kanssa tehty FFS-projekti vuonna 2015 osoitti, että vanhat ketut vielä kykenevät jallittamaan sitä meitä kaikkia jahtaavaa metsästäjää, aikaa.

Hippopotamus jatkaa tätä renessanssia ja onkin kevyesti paras Sparks-albumi sitten uraa uurtaneen Lil’ Beethovenin (2002). Tällä kertaa ote on 2000-luvun alun punk-klassisia levyjä traditionaalisempi: nämä ovat selvästi poplauluja, joskin yhtyeelle ominaiseen tapaan täysiä ja tungokseisia, kuin kello neljän liikenneruuhka Brill Buildingin edustalla.

Vaikka noin sinänsä Sparks ei kirjoita poplauluja, he toteuttavat konsepteja. Ne ovat yhtä aikaa nokkelia, uteliaita, himokkaita, elämäniloisia, eivätkä koskaan kyynisiä. Usein huomaa, että ensiksi Maelit ovat keksineet nimen ja vasta sitten musiikillisen toteutuksen: kukaan kun ei vahingossa keksi sellaisia nimiä kuin But Tell Me Mrs Lincoln Aside from That How Was the Play tai When You’re a French Director (jossa tietenkin vierailee ranskalainen ohjaaja Leos Carax). Silti Sparksin älykkyys vain harvoin talttuu pelkäksi temppuiluksi, sillä edellä mainittu Lincoln-kappale on ”na na na” -toistoineen albumin vahvimpia sävellyksiä.

Sparks myös usein loihtii tavallisista asioista omanlaisiaan absurdeja runoelmia: Missionary Position ja Scandinavian Design ovat ironiasta puhtaaksi pestyjä ylistyslauluja millekäs muille kuin lähetyssaarnaaja-asennolle ja skandinaavisille huonekaluille. Ja jälkimmäisen laulun barokkiset koukerot ovat kaikessa ei-pohjoismaisuudessaan musiikillinen vitsi, joka resonoi.

What the Hell It Is This Time? taas asettuu työhönsä kyllästyneen jumalan asemaan, joka suhtautuu rukouksiin kuin ei-toivottuihin ovenkoputuksiin kesken suosikkiohjelman. Nimikappale sen sijaan on täysin järjetön lohko surrealismia, joka rakentuu sille oivallukselle että sanat ”hippopotamus” ja ”Hieronymous” (Bosch) rimmaavat.

Jos Hippopotamuksesta haluaa jotakin kritisoitavaa, kenties sen että joskus hyvää voi olla liikaa: viisitoista kappaletta Sparksin päällekäyvää surrealismia on yhdeltä istumalta noin kolmen biisin verran overkilliä. Ennakkostreamissa harmittaa myös tekstivihkosen puute, jolloin turhan moni vitsi jää myöhemmin löydettäväksi. Se ei tietenkään ole Maelien vika, mutta siitä heitä voi vienosti torua, että sitten vuoden 1994 oikeasti liikuttavan When Do I Get to Sing My Way -hitin jälkeen he eivät ole oikeasti yrittäneetkään kirjoittaa mitään kuulijaa syvältä koskettavaa. Kun he jokin päivä sitä taas yrittävät, tulos voi hyvinkin olla puhtaan kympin arvoinen.