”Minulla oli lapsena kirja, joka esitteli massiivisia maansiirtohärveleitä. Tämä levy sopisi sen ääniraidaksi” – arviossa Circlen Terminal

Mikael Mattila toteaa Circlen uuden levyn olevan helppoa ja suurta.

21.06.2017
Circle - Terminal
Southern Lord
7,5 / 10

Jos vuoden parhaita levyjä arvioitaisiin kansien perusteella, nostaisin Jussi Lehtisalon ja kumppaneiden uusimman levyn listaykköseksi. Siinä on psykedeelisessä maisemassa nouseva neuvostofuturistinen betonitemppeli, joka voisi sijaita yhtä aikaa sekä Eternia-planeetalla että Vantaan laitamilla.

Kun kuuntelen Terminalin nimikappaletta, kuvittelen kolossin juuri paljastuvaksi jostakin kummun takaa. Runsaan kitaravallin läpi tunkevassa melodiassa on sellainen tunnelma.

Terminalia on markkinoitu ”helppona Circle-levynä”. Bändille ominaiseen haahuiluun ja ympyränkiertelyyn maltetaan jäädä korkeintaan johdannon Rakkautta al dente (miten hieno nimi!) puolivälissä. Muutoin levy sisältää reipasta seikkailurokkia, joka etenee kuin soraa kuskaava Scania erämaassa.

Myös itse bändi kuulostaa siirtolohkareen kokoiselta. Lieneekö kolmen kitaran riffijylinää saatu koskaan taltioitua Circle-levylle näin jylhänä. Minulla oli lapsena Isot koneet -niminen kirja, joka esitteli kaikenlaisia massiivisia maansiirtohärveleitä. Tämä levy sopisi sen ääniraidaksi.

Terminal on melko tarkka tiivistelmä Circlen liveläsnäolosta viime vuosilta. Tämä lienee osa sen ”helppoutta”. On totta, että bändiä intohimoisemmin seuraaville sen keikat ovat muodostuneet varsin perinteiseksi spandex-sirkukseksi, jonka uutuudenviehätys on korkeintaan siinä, miten viihdyttävä se kulloinkin onnistuu olemaan. Onnistumisprosentti on onneksi korkea.

Tyylillinen hajonta on ollut suurempaa studiopuolella. Edellislevyillä Circle on tehnyt introverttiä folkia (Leviatan) ja kuulostanut krauthenkisen indiebändin demonauhoilta (Pharaoh Overlord). Studiossa Circle on välillä aivan eri bändi.

Tällainen taiteellinen Janus-kasvoisuus on ollut bändissä läsnä niin kauan kuin muistan, ja niin kuuluukin olla. Muuten Circle ei olisi näin loputtoman mielenkiintoinen.

Terminal on eräänlainen jatke vuoden 2010 Rautatielle. Sekin sisälsi tarttuvia ja helposti lavalle vietäviä rokkivetoja. Myös mainituilta viime vuosien studiotuotoksilta puuttunut Mika Rätön patentti- ja rekisterihallintoon kelpaava kiekuminen on palannut soundin ytimeen. Hetken poissaolon jälkeen sekin kuulostaa pitkästä aikaa virkistävältä, eikä vie liikaa tilaa toisen laulajan Janne Westerlundin loputtomalta karismalta. Kill City -kappaleella kaksikon dialogi on juuri niin komeaa kuin se Circlellä voi parhaimmillaan olla.

Levyn päättävä Sick Child on puolestaan osoitus Circlelle ominaisesta tavasta sulauttaa kiertolaisiaan itseensä: se löytyy myös Westerlundin uusimmalta soololevyltä akustisempana versiona. Soolotulkinnassa ”carrying a sick child” -fraasi on kuin simbergiläinen maalaus. Circlen pauhussa sairasta lasta taas kannetaan manaajalle, kohti kannessa loistavaa kolossia. Terminaalia.

On oikeastaan aika sopivaa, että Circle julkaisee helpon levyn juuri nyt. Rättö pääsi dokumentin aiheeksi ja Lehtisalon kanssa radioon. Yle nosti bändin framille tekemällä oppaan sen musiikkiin. Viimeksi samantapainen momentum tapahtui Rautatien aikaan.

Kenties kyse on juuri sellaisesta brändinhallinnasta, josta Lehtisalo teki hiljattain gradunkin.

Lisää luettavaa