Miten post-rockin jättiläinen laimeni musiikillisiksi t-paitaiskulauseiksi? Arviossa Godspeed You! Black Emperorin Luciferian Towers

Godspeed You! Black Emperorin paluu on nyt kestänyt kauemmin kuin sen loiston vuodet. Yhtye kuulostaa uudella albumillaan vanhenevalta vasemmistososiologilta, joka tarttuu hädissään vanhoihin oppeihinsa ymmärtämättä ympäristön ja ajan muutosta, kirjoittaa Mikael Mattila.

Godspeed You! Black Emperor
Luciferian Towers
Constellation
5,2

Jos Godspeed You! Black Emperor olisi suomalainen bändi, olisi Jyrki Lehtola kirjoittanut siitä jo pakinan. Sen antikapitalistinen anarkojylinä on tässä vaiheessa niin brändiytynyttä, että sen voisi painaa iskulauseina t-paitoihin.

Uuden levyn kansiteksteissä julistetaan, miten ”the empty-faced undersecretary of We-All-Fucking-Die abscends to private island, we get left in the gathering flames”.

Vuosituhannen alussa bändi ripusti keikkarakvisiitakseen muun muassa sellaisia tiivistyksiä kuin ”Celine Dion sings love songs while our cities burn”.

Tunteen palo (sic) ei kanadalaisen post-rockin esiäidiltä ole ainakaan hiipunut. Musiikillisesta visiosta ei voi sanoa samaa.

Luciferian Towers on Godspeedin kolmas albumi sitten vuonna 2010 tapahtuneen paluun. Bändin paluu on kestänyt nyt pidempään kuin sen loiston ajat (suunnilleen 1997–2002), mutta relevanssistaan sillä on jäljellä vain rippeet. Sen varhaistuotanto oli ja on huikeaa post-apokalyptistä jylinää Y2K:n kynnyksellä, ja hetkittäin aidosti pelottavaa. Parhaimmillaan täydellistä ajankuvaa.

Luciferian Towersilta puuttuu tuo herkkyys. Muotokieli on käynyt taakaksi, ja bändi kuulostaa vanhenevalta vasemmistososiologilta, joka tarttuu hädissään vanhoihin oppeihinsa ymmärtämättä ympäristön ja ajan muutosta. Näin vähän ei liene Godspeedin levyllä tapahtunut koskaan.

Kahdesta johdattelevasta introsta ja kahdesta ”pääteoksesta” koostuva nelikymmenminuuttinen on silti parhaimmillaan silloin, kun se odottaa paikallaan. Varsinkin avauskohtaus Undoing a Luciferian Towers kuulostaa tuttuudestaan huolimatta lupaavalta.

Sitten bändi aloittaa loputtoman melodioiden veivaamisen ylös ja alas. Välillä Sophie Trudeaun viulu ujeltaa korkealta, toisaalla Efrim Menuckin, Mike Moyan ja David Bryantin kitarat rutisevat. Levyn miksaus ja tuotanto on kieltämättä voimakasta, ja bändi kuulostaa hienolta.

Valitettavasti nuo melodiat kuulostavat kertakaikkisen ohuilta. Ne saavat bändin kuulostamaan joukolta mielenosoittajia, jotka yhtäkkiä alkaisivat ihmetellä, mitä ihmettä varten he pahvejaan heiluttelevat.

Muistuu mieleen taannoinen Pepsin kohumainos, jossa mielenosoitus oli redusoitu kapitalistiseksi symboliksi: tyhjäksi merkiksi, jossa kadunvaltaajat heiluttelevat mitääntarkoittamattomia voimasanoja, ja jonka lopuksi sovinto tehdään monikansallisella virvoitusjuomalla.

Onkin sääli, miten vähän musiikillista sanottavaa Luciferian Towersilla on. Mielelläni haluaisin yhtyeen kulttuuripessimismin tuovan jonkinlaista lohtua ja toivoa (kuulemma tärkeä sana bändille itselleen) välillä Black Mirrorin jaksolta tuntuvaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Sen sijaan tämä lienee juuri sitä ”kitinää” maailmanlopun edellä, josta T S Eliotkin runoili.