30 vuotta täyttävä Kumikameli on päättänyt mennä mistä aita on matalin, kirjoittaa Tuukka Hämäläinen.
Kumikameli
Verta ja suolia
Stupido
5.0/10
Suutari pysyköön lestissään. Vanhassa vara parempi. Nämä ilmaisut tulevat mieleen kuunnellessa Kumikamelin Verta ja suolia -albumia ensi kertaa. Yhtye ei tunnu juuri avartaneen ilmaisuaan, mutta lopputulos toimii samalla tavalla kuin yhtyeen edellisetkin tuotokset.
Lopulta tulee mieleen kolmaskin sanonta: Siitä missä aita on matalin.
Marraskuussa jo 30 vuotta täyttävä Kumikameli on ehtinyt viidenteentoista studioalbumiinsa. Sivuprojektinsa Eläkeläisten varjoon jääneen yhtyeen ulosanti on pysynyt jo pitkään samankaltaisena, eikä Verta ja suolia tuo siihen muutosta.
Kumikamelia voisi nykymuodossaan luonnehtia Kotiteollisuuden huumorintajuiseksi, punkahtavaksi serkuksi, jonka kappaleiden taso vaihtelee hurjasti. Välillä biisit ovat ironista lällätystä, välillä synkkää paatosta ja aina raskasta särökitarajunttausta. Jarmo ”Toppo” Koposen laulu taas on paikoin miltein melodista, paikoin epävireistä ja usein rääkymistä.
Verta ja suolia uppoaa varmasti siihen yleisöön, jolle edellisetkin yhtyeen tuotokset ovat kelvanneet. Sen suurin ongelma on kuitenkin, ettei se tuo pöytään mitään uutta ja kappaleet ovat heikompia kuin vaikkapa edellisellä Voima ja kunnia -albumilla (2010).
Uuden albumin parasta antia ovat melankolisen arkiset vuodatukset Meidän ei kannata jäädä tänne ja Talven kylmin päivä. Valitettavasti niiden ohella tarjoillaan sellaisia väliinputoajia kuin laiskasti miehen roolia ruotiva Muut nartut ja sanoituksiltaan hajanainen Keijusalama.
Kumikameli on aina ollut parhaimmillaan ironisissa, raivokkaissa purkauksissa kuten Tuomittu juntiksi tai Cafe aulaitia ja latteuksia, mutta tuoreella levyllä nämä terävämmät kappaleet loistavat poissaolollaan. Avauskappaleessa Betoniporsaat rummutetaan kyllä ivallisesti rintaa ”Mulla on pallit kuin betoniporsaat”, mutta sen ärhäkämpään materiaaliin ei albumilla päästä.
Verta ja suolia on tuttua ja turvallista Kumikamelia, mutta ei yhtyeen parasta tuotantoa. On hienoa, että punkin ja hardrockin välillä venkuloiva, huumorintajuinen yhtye jaksaa porskuttaa, mutta tuorein tuotos jää vain parhaimmillaankin vain kädenlämpöiseksi. Monet biisit saattavat kuitenkin toimia paremmin keikoilla kuin levyllä.
Tuukka Hämäläinen