Neil Young & Crazy Horse: Americana – Suuren yhtyeen paluu tarjoaa vain vähän kiinnostavaa

Jaa Facebookissa
Kuva: "Americanaa kuunnellessa tajuaa, että Crazy Horse on aika tylsä bändi, jos siltä ottaa pois Youngin sävellykset ja tilaa sekä aikaa venyttävät soolot", kirjoittaa Jean Ramsay arviossaan. Teksti: Jean Ramsay, kuva: Andrea Barmanti / Wikimedia Commons Neil Young & Crazy Horse: Americana Reprise Eläkeläinen muistelee. Crazy Horse on omalla tavallaan maailman paras rockbändi. Paljon parjattu mutta yhtäältä myös rakastettu bändi on onnistunut vaatimattomilla taidoillaan sementoimaan itsensä eräänlaiseksi garagerockin ja hippinuudlailun välimaastossa toimivaksi musiikilliseksi Mount Rushmoreksi. Vuoden 2001 maailmankiertueen jälkeen näytti siltä, että Heppa oli siirretty lopullisesti talvilaitumelle. Tuon kiertueen aikana äänitetty Goin’ Home oli hirvittävän Are You Passionate? -levyn (2002) ainoita valonpilkahduksia ja viimeinen kerta, kun yhtye esiintyi kokonaisuudessaan levyllä. Greendalella (2003) mukana oli enää rytmiryhmä. Kunnes kevätalvella 2012 pöllähti Youngin kotisivuille pätkä, jossa yhtye tapaili Cortez the Killeriä ja jotain toista vapaamuotoisempaa jamia kameran kiertäessä treenikämppää, masturbatorisen hitaasti yhtyeen ikonisia soittimia lähikuvaten. Pätkä päättyi nuottitelineeseen, jossa olevassa lapussa luki sellaisten ikonisten kappaleiden nimiä kuin Clementine, Oh Susanna ja Gallow's Pole. Ja God Save The Queen. No, tässä ne nyt ovat. Yhtye on Youngille tyypilliseen perverssiin tapaan rikkonut yli kymmenvuotisen tauon äänittämällä nipun maailman kuluneimpia amerikkalaisen folkin sotaratsuja. Ja Britannian kansallislaulun, ei sitä Sex Pistolsin samannimistä kappaletta. Sovitukselliseksi ideaksi tuntuu monissa kappaleissa kelpaavan se, että mutkat vedetään suoriksi ja ukot toistavat kappaleen nimeä taustalla. Ne ovat silti riemastuttavia, ja varsinkin Crazy Horsen mullikuoro sekä Ralph Molinan tunaroiva rumpalointi nostavat hymyn huulille. Americanaa kuunnellessa kuitenkin tajuaa, että Crazy Horse on aika tylsä bändi, jos siltä ottaa pois Youngin sävellykset ja tilaa sekä aikaa venyttävät soolot. Ainoastaan yhtyeen alkutaipaleesta doo wop -yhtye Danny and the Memoriesina muistuttava Get a Job tarjoilee jotain todella kiinnostavaa. Neil Youngin yksin akustisella vetämä Wayfaring Stranger koskettaa: nuorena miehenä Young lauloi tapaavansa äitinsä ja isänsä tuonpuoleisessa, koska laulun sanoissa niin sanotaan. Nyt tunne on todellinen, ja sen kuulee Youngin äänestä. Youngin kansitekstien mukaan Led Zeppelininkin versioima Gallow's Pole on alun perin suomalainen kansansävelmä. Mielenkiintoista. Arvio on julkaistu Rumbassa 7/12. Kuuntele levy Spotifyssa.

Americanaa kuunnellessa tajuaa, että Crazy Horse on aika tylsä bändi, jos siltä ottaa pois Youngin sävellykset ja tilaa sekä aikaa venyttävät soolot”, kirjoittaa Jean Ramsay arviossaan.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Andrea Barmanti / Wikimedia Commons

Neil Young & Crazy Horse: Americana
Reprise

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Eläkeläinen muistelee.

Crazy Horse on omalla tavallaan maailman paras rockbändi. Paljon parjattu mutta yhtäältä myös rakastettu bändi on onnistunut vaatimattomilla taidoillaan sementoimaan itsensä eräänlaiseksi garagerockin ja hippinuudlailun välimaastossa toimivaksi musiikilliseksi Mount Rushmoreksi.

Vuoden 2001 maailmankiertueen jälkeen näytti siltä, että Heppa oli siirretty lopullisesti talvilaitumelle. Tuon kiertueen aikana äänitetty Goin’ Home oli hirvittävän Are You Passionate? -levyn (2002) ainoita valonpilkahduksia ja viimeinen kerta, kun yhtye esiintyi kokonaisuudessaan levyllä. Greendalella (2003) mukana oli enää rytmiryhmä.

Kunnes kevätalvella 2012 pöllähti Youngin kotisivuille pätkä, jossa yhtye tapaili Cortez the Killeriä ja jotain toista vapaamuotoisempaa jamia kameran kiertäessä treenikämppää, masturbatorisen hitaasti yhtyeen ikonisia soittimia lähikuvaten. Pätkä päättyi nuottitelineeseen, jossa olevassa lapussa luki sellaisten ikonisten kappaleiden nimiä kuin Clementine, Oh Susanna ja Gallow’s Pole. Ja God Save The Queen.

No, tässä ne nyt ovat.

Yhtye on Youngille tyypilliseen perverssiin tapaan rikkonut yli kymmenvuotisen tauon äänittämällä nipun maailman kuluneimpia amerikkalaisen folkin sotaratsuja. Ja Britannian kansallislaulun, ei sitä Sex Pistolsin samannimistä kappaletta.

Sovitukselliseksi ideaksi tuntuu monissa kappaleissa kelpaavan se, että mutkat vedetään suoriksi ja ukot toistavat kappaleen nimeä taustalla. Ne ovat silti riemastuttavia, ja varsinkin Crazy Horsen mullikuoro sekä Ralph Molinan tunaroiva rumpalointi nostavat hymyn huulille. Americanaa kuunnellessa kuitenkin tajuaa, että Crazy Horse on aika tylsä bändi, jos siltä ottaa pois Youngin sävellykset ja tilaa sekä aikaa venyttävät soolot.

Ainoastaan yhtyeen alkutaipaleesta doo wop -yhtye Danny and the Memoriesina muistuttava Get a Job tarjoilee jotain todella kiinnostavaa. Neil Youngin yksin akustisella vetämä Wayfaring Stranger koskettaa: nuorena miehenä Young lauloi tapaavansa äitinsä ja isänsä tuonpuoleisessa, koska laulun sanoissa niin sanotaan. Nyt tunne on todellinen, ja sen kuulee Youngin äänestä.

Youngin kansitekstien mukaan Led Zeppelininkin versioima Gallow’s Pole on alun perin suomalainen kansansävelmä. Mielenkiintoista.

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/12. Kuuntele levy Spotifyssa.