”Uusivirta ei ole tehnyt kahden ensimmäisen albuminsa jälkeen mitään näin valtavirtaista ja radioystävällistä. Siksi tai siitä huolimatta Ikuiset lapset ei ole Uusivirran kekseliäin, taitavin saati älykkäin roolityö”, Oskari Onninen kirjoittaa arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Aki Roukala
Olavi Uusivirta: Ikuiset lapset
Johanna
Koska Olavi Uusivirta on näyttelijä, hän ei tee albumeita vaan kirjoittaa itselleen rooleja, joihin limittää musiikin. Jokaista albumiaan varten Uusivirta on opetellut uuden roolin ja hankkinut sen mukaisen musikaalisen puvustuksen.
Roolit Uusivirta piirtää loputtomin intertekstuaalisin ja -musikaalisin viittein: Minä olen hullu (2008) oli Smiths– ja Blur-täkyineen brittiläinen vaihtoehtorock-levy. Preerialla (2010) soi Berliini-Bowie, Velvet Underground ja postpunk. Elvis istuu oikealla (2012) oli bruceiluineen ja dylanismeineen Uusivirran kaanonrockia.
Käsikirjoitus on pysynyt vuodesta toiseen liki samana. Uusivirran julkilausuma teenage wildlifesta popmusiikin korkeimpana aiheena loistaa levyillä pakkomielteisen kirkkaana.
Ikuiset lapset on suomirock-roolissa vedetty luenta nuoruudesta. Kun Pimeys halusi viime vuonna keksiä suomirockin uudelleen, Uusivirta luottaa hypnagogiaan, unen ja valveen välitilaan. Tuntuu kuin hän olisi rekonstruoinut alitajuntaansa pinttyneen haamukuvan 1980–90-lukujen suomirock-utopiasta ja päivittänyt sen albumilla profiilikuva-aikaan.
Edeltäjiensä tavoin levy pyöriskelee referenssipöheikössä. Kannen typografia ja Glorian koti -kappale osoittavat Sielun Veljiin. Paperisiivet lainaa J. Karjalaisen maneerit ja yrittää uudelleenkeksiä Villejä lupiineja. Avausbiisi En tiedä mitä menetän jos jään imaisee vuori-ilmaa Hectorin pullosta. Kauneus sekoittaa mun pään on Tehosekoitin-pastissi, joka kasvaa paljon pastissia suuremmaksi. 360° on puoliksi Eppuja, puoliksi Juicen Paperitähtiä.
Uusivirta ei ole tehnyt kahden ensimmäisen albuminsa jälkeen mitään näin valtavirtaista ja radioystävällistä. Siksi tai siitä huolimatta Ikuiset lapset ei ole Uusivirran kekseliäin, taitavin saati älykkäin roolityö.
Uusivirta ei hallitse roolinsa rockeinta osuutta. Lisäksi siitä erottuu vain pari kultahuippua. Kauneus sekoittaa mun pään on potentiaalinen tulevaisuuden rock-klassikko, ja vielä tarkemmin Uusivirta osuu maaliin Ollaanko tämä kesä näin -kappaleessa, joka on Liekin melankoliapopiksi uudelleenkirjoitettu versio Minä olen hullu -levyn Viimeisestä kesästä.
Henki salpautuu vain kerran. Mannerlaatat kuvaa maakuntien Suomen nuoruusmelankoliaa. Sen kertosäkeen lause ”Tanssilattialla kolisevat kallot / pikkukaupungin peilipallot” on niin uljas ja tarkkanäköinen, ettei Suomessa moni pääse lähellekään.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/14.