Loven 76 ensimmäisen singlen kokoaminen yksiin kansiin on eittämättä kulttuuriteko. Mutta onko se myös hauskaa kuunneltavaa? Tätä selvittelemään lähti Juha Merimaa.
Love Records: Kaikki singlet 1
Love Records
8,1 / 10
Todettakoon itsestäänselvyys ensin. Love Recordsin koottujen singlejen uudelleenjulkaisu on kulttuuriteko. Vuosina 1966–1979 toiminut Love osui Suomen musiikin ja kulttuurin muutoskohtaan tavalla, jolle ei ole vertailukohtaa.
Yhtiön kaikkien 347 singlen julkaisu a- ja b-puolineen tulee viemään viisi boksia. Näistä maaliskuussa julkaistu ensimmäinen, kuuden cd:n mittainen 1, kattaa Loven varhaisimmat vuodet 1966-1972. Etenkin 1960-luvulla toiminta oli vielä vähäistä: 1966 singlejä tehtiin kaksi, joista ensimmäistä, Kalle Holmbergin Marski-marssia ei kuitenkaan tohdittu lopulta julkaista.
Ensimmäisinä vuosina julkaisulinjoja oli karkeasti kaksi: kirjallinen laulu, josta vastasi etenkin aviopari Kaj Chydenius-Kaisa Korhonen sekä Blues Sectionin ympärille rakentunut rock-toiminta.
Suuren käänteen voi katsoa 1969 jolloin Love alkoi olla jo enemmän oikea levy-yhtiö, mikä näkyi julkaisuissa: 1970 singlejä tuli 22 ja 1971. Samalla tuotanto monipuolistui häkellyttävää vauhtia: oli elokuvasävelmiä, bluesia ja huumoria. Hetkittäin kuka tahansa tuntui pääsevän levyttämään: japanilaisen Yasuichi Mizutanin single syntyi, kun Helsingissä maanmiehiään kohdannut Mizutani päätti tehdä levyn ja otti yhtiöön yhteyttä.
Oma lukunsa olivat myös niin sanotut masternauha-singlet, joissa valmis levytys myytiin Lovelle julkaistavaksi. Laatu on kirjavaa. Ringan (Hannele Rinne) hippihenkinen single oli pieni helmi, mutta myöhemmin kokoomuksen kansanedustajaksikin nousseen Kari Kantalaisen Kari Larne Groupin bluesjyystä on enintään baaribändin tasolla. Vaikka eipä Loven studioon raahaama aito chicagobluesmies John Littlejohnkaan kovin omaperäiseen tulkintaan taivu.
Kaikkiaan ensimmäisellä kokoelmalla on yhteensä 154 kappaletta, joista ennen julkaisemattomia on kokoelman toimittaneen Miska Rantasen arvion mukaan noin reilu kolmannes. Kyse ei ole pelkistä obskuureista b-puolista. Esimerkiksi Sinikka Sokan ainoaa soolosingleä, mainiota suomennosta Blues Sectionin End of The Poemista, ei ole ennen digitaalisessa muodossa kuultu.
Kokoelman kulttuuriset arvot ovat siis kiistattomat. Tätä seuraa kuitenkin toinen kysymys: onko se myös hauska? Onko singlekokoelmassa kyse vain musiikkihistorioitsijoille ja keräilijöille palvelevasta laitoksesta, vai jaksaako kokoelmaa myös kuunnella?
Tässä astumme makuasioiden maailmaan, mutta ainakin tätä kuuntelijaa levyt ilahduttivat kerran toiseensa jälkeen. Näillä levyillä ei vielä kuulla suurinta osaa Loven kuuluisimmista tähdistä, kuten Juicea, Dave Lindholmia tai Hurriganesia. Muutenkin yhtiö selvästi etsii vielä itseään.
Itse asiassa yhtiön julkaisupolitiikan linjattomuus on on kokoelmaa putkeen kuunnellessa suorastaan riemastuttavaa: Wigwamin Must Be Deviliä seuraa Arja Saijonmaan Puhu minulle rakkaudesta josta jatketaan Sirut-yhtyeen ekologista viestiä kantavan Joutsenlammen kautta Pekka Laitisen kammottavaan Tšaikovski-tulkintaan Pois kuljen pääni painaen.
Koskaan ei tiedä mitä kulman takana odottaa.
Myös ajankuva välittyy vahvasti: poliittisemmissa kappaleissa otetaan reippaasti kantaa niin Turun ylioppilaslehden päätoimittajan potkuihin kuin keskitettyihin työehtosopimuksiin. Sanoja ei säästellä: kappaleessa Metallimiehet (ja kunniantohtorin hattu) Antero Byman kutsuu kunniatohtorin arvon saanutta SAK:n puheenjohtaja kursailematta mätäpaiseeksi.
Kokoelmalla kohtaavat tuttu ja vieras ja klassikot ja kamaluudet tavalla, joka saa leuan loksahtamaan kerran, jos toisenkin.
Näin hienosta julkaisusta on tavallaan epäreilua antaa kovin tiukkaa kritiikkiä. Pientä motkotusta voisi kuitenkin antaa mukana tulevalle vihkoselle, joka jää kokoelman muuhun laatuun nähden hieman heppoiseksi.
Kuusitoistasivuinen vihko on kooltaan noin puolet esimerkiksi Hectorin tai Juicen omien, vastaavan kokoisten singleboksien vihkosista. Niinpä tilaa ei ole jäänyt esimerkiksi kappaleiden soittajatiedoille tai vuotta tarkemmille julkaisuajankohdille. Myös Loven historia 1966-1972 olisi voitu käydä läpi hieman yhden sivun tiivistystä tarkemmin.
Miska Rantasen kirjoittamat kappale-esittelyt ovat asiantuntevia, mutta lyhyitä. Boksia kuunnellessa tulikin aika ajoin tartuttua Rantasen 2005 julkaistuun Love-historiikkiin Tarina Taiteilijat Tuotanto, jossa tuntemattomista artisteista kerrottiin usein hieman pidemmin.
Kiinnostavista tiedoista uupuu myös se, mitkä singleistä olivat masterdiilillä, ja mitkä Loven omia levytyksiä. Usein tämä on toki pääteltävissä, mutta maininta olisi silti kiinnostava.
Pienine puutteineen kyse on kuitenkin loistavasta julkaisusta, jota voi ilolla suositella kaikille 1960–70-lukujen suomalaisesta musiikista kiinnostuneille.
Seuraavaa, toukokuussa julkaistavaa boksia odotellessa.
Juha Merimaa