“Olen iloinen siitä, että meillä on ainakin yksi Petri Nygårdin kaltainen hovinarri ilonamme. Toivoisin vain, että Nygård kykenisi tekemään mainioiden yksittäisten hupailujen lisäksi kokonaisen albumillisen tasokasta – tai ”tasokasta” – musiikkia”, kirjoittaa Jose Riikonen arviossaan.

Teksti: Jose Riikonen, kuva: Julius Konttinen

Petri Nygård: Kaikki tai ei mitään
Open

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Kymmenisen vuotta sitten istuin teini-ikäisenä auton takapenkillä, kun äitini haki ruotsista vierailulle tullutta tätiäni lentokentältä. Kesken jutustelumme radiosta alkoi soida Petri Nygårdin (oik. Petri Laurila) Vitun Suomirokki -kappale.

Kohentelin takapenkillä asentoani rennommaksi ja rehennellen tapailin kappaleen sanoja sen minkä osasin. Hymy levisi kasvoilleni, kun tätini kuunteli paheksuen Nygårdin kiroilua. ”Näin meillä Suomessa”, sanoin ja tunsin ylpeyttä.

Enpä olisi uskonut, että kymmenen vuoden päästä ajaessani itse autoa radiosta alkaa taas soida Petri Nygård. Hänen kun piti olla ohimenevä vitsi: hetkellinen rahasampo, jota teinit kuuntelevat rehvakkaasti hykerrellen, älykkäät nuoret aikuiset postmodernin etäisesti ja vanhemmat paheksuen.

Sisimmässäni taidan olla juntti ja lapsellinen ääliö, sillä parhaimmillaan Nygård nostaa edelleen suupielet korviin.

Nygård ei ole muuttunut sanoituksellisesti ollenkaan. Hänen ärsyttävän nasaali äänensä suoltaa jälleen rivouksia ja kirosanoja kieli poskella. Nygård muistaa myös edelleen ilkeillä niin monille julkisuuden henkilöille kuin mahdollista.

Biitit ovat päivittyneet siten, että muodin mukaisesti Nygård räppää entistä klubihenkisempien taustojen päälle. Tämä päivittää soundia, mutta huonontaa kappaleita. Päällekäyvät teknosyntetisaattorit ja tamppaava tempo ovat toki asiaankuuluvasti sitä aidointa junttisoundia, mutta rajansa kaikella.

Rockin kanssa sekoillessaan Nygård pärjää hieman paremmin, mutta silti mies on parhaimmillaan klassisemman hiphopin äärellä. Se on ymmärrettävää, sillä aikoinaan Nuerasta tuttu Nygård on suomalaisessa hiphopkulttuurissa liki pioneeriksi laskettava mies.

Kunnollista räppiä albumi ei juurikaan tarjoa, eivätkä Nygårdin jutut ole niin hauskoja, että niitä kuuntelisi keskinkertaisista sävellyksistä huolimatta.

Kuten kymmenen vuotta sitten, olen edelleen iloinen siitä, että meillä on ainakin yksi Petri Nygårdin kaltainen hovinarri ilonamme. Toivoisin vain, että Nygård kykenisi tekemään mainioiden yksittäisten hupailujen lisäksi kokonaisen albumillisen tasokasta – tai ”tasokasta” – musiikkia.

Arvion tiivistetty versio on julkaistu Rumbassa 3/11