Plastic Tears – Nine Lives Never Dies

16.10.2009

Stadin sinnikkäin katurock-kopla näyttää pitkää nenää epäilijöille

Hahhah! Plastic Tearsilta ilmestyy albumi! Hahhah! Solistinsa ja säveltäjänsä Miqu Decemberin johtamaa helsinkiläistä katurockpartiota on ilkuttu, haukuttu, lyöty ja halveksittu, sille on naljailtu sekä naurettu ja sen niskaan on kaadettu jos jonkinlaisia eritteitä. Nyt voidaan vain kysyä, kuka viimeksi nauraa.

Itseironisesti nimetty Nine Lives Never Dies on sankaritarina loppumattomista unelmista, rocktähteydestä, ikääntymisestä sekä kujakollin sitkeydestä, joka ei suostu alistumaan, vaikka muut ovat aikapäiviä sitten alaskirjanneet sen menetettynä tapauksena.

Vuonna 1992 perustetun Plastic Tearsin kakkosalbumi sisältää vielä rutkasti sitä huolettomuutta, naiivia viattomuutta ja puhtaan vilpitöntä rakkautta rock’n rolliin, joka 2000-luvulla on liian usein kadotettu liiallisen hieromisen, editoinnin ja puhtaan laskelmoinnin alle.

Yhdistelmä claudemaista nasaalia, Lords of the New Churchia, Dogs D’Amouria ja 80-luvun Hanoi Rocksia voi kuulostaa paperilla vanhentuneelta, mutta kappaleet kuten Everybody’s Bitch But Mine, Love Is for Losers, Sweet Summer Suicide, I Need Danger ja Underworld Angels tekevät Nine Lives Never Diesistä nähtävästi vuoden 2009 kovimman stadilaisen katurocklevyn.

Arvonimi, jonka piti kuulua The 69 Eyesille.

Lisää luettavaa