PMMP: Rakkaudesta – Tyttösekoilun aika on ohi, ja ehkä hyvä niin

13.06.2012

Eilen esiteltiin Rumba-kriitikoiden Oskari Onnisen ja Anton Vanha-Majamaan ensifiiliksiä uudesta PMMP-levystä, ja tänään on vuorossa varsinainen levyarvio. ”PMMP:lle tyypillinen ronski sekoilu on poissa, ja sitä huomaan ikävöiväni. Samaan aikaan tajuan, että tästähän elämässä onkin kyse: uudistumisesta, siitä että osaa luopua vaikka tulevasta ei olisikaan tietoa”, kirjoittaa Anna Brotkin arviossaan.

Teksti: Anna Brotkin, kuva: Susanna Majuri

PMMP: Rakkaudesta
Sony

Hattutemppu onnistui jälleen.

PMMP:n levyjä odotetaan kerta toisensa jälkeen kieli pitkällä. Siksi on ihailtavaa, miten bändi onnistuu jälleen sivuuttamaan paineet ja keskittymään olennaiseen. Kriitikot ja yleisö ovat rakastaneet PMMP:tä sen ollessa riehakas ja naivistinen, haistatteleva ja herkkä. Edellistä levyä luonnehdittiin synkäksi, mutta se puri silti myös live-ekstaasia etsivään keikkayleisöön.

Rakkaudesta esittelee taas uuteen suuntaan nytkähtäneen yhtyeen, joka on hieno fuusio vanhaa ja uutta: kansanmusiikkia korville, jotka ovat kuulleet paljon ja janoavat uutta.

Teemallisesti PMMP liikkuu siellä missä muukin tämän ajan taide: parisuhteiden vankiloissa, modernin maailman suistoissa, ulkonäköpaineiden ja muovisuuden kritiikissä.

Vapautta etsitään mutta ei juuri löydetä. Tiellä on alusvaatemainoksia ja brändityöryhmiä. Paula Vesalan tekstit ovat aiempaa suoraviivaisempia, mutta pinnan alla sykkii edelleen.

PMMP:n vahvuus on edelleen moniulotteisuudessa. Sanoitukset ja sävellykset eivät roiku kiinni toistensa lahkeissa, vaan ne kulkevat omia reittejään muodostaen jotain mielenkiintoisempaa kuin iloon ja suruun jaettavan kaksiulotteisen tunneskaalan.

Festareilla hoilaaville ihmismassoille levyllä on entistä haastavampia laulumelodioita. Avausbiisi 4ever Young on pop-timantti, jota rakastan joka kuuntelulla enemmän. Sitä seuraavan Korkeasaaren nyrjähtänyt Disney-tunnelma toimii hienona introna ensisingle Heliumpallolle, joka ilmestyessään aiheutti faneissa sekä pettymystä että kutkuttavaa odotusta. Levykokonaisuutta se uumoili sikäli, että melodiallisesti PMMP:ssä on nyt enemmän kansanmusiikkia kuin koskaan aiemmin.

Rakkaalleni-biisin syntikkapopissa on hienoja lyriikkahelmiä (”Sulle annan kaiken kaiken / maallisen ja maanalaisen”), mutta kertosäkeen tylsän damdidam-lauleskelun tilalle toivoisi jotain jämäkämpää. Jonkinlaisena naiseuden anthemina toimivan, Mariskan rap-säkeistön värittämän Tytöt-biisin kertosäe on maailmaa syleilevää sing-a-long-kamaa, mutta sekin kaipaisi tiivistämistä.

PMMP:lle tyypillinen ronski sekoilu on poissa, ja sitä huomaan ikävöiväni. Samaan aikaan tajuan, että tästähän elämässä onkin kyse: uudistumisesta, siitä että osaa luopua vaikka tulevasta ei olisikaan tietoa. PMMP ei yritä epätoivoisesti toistaa menestyslevyjään vaan mennä eteenpäin, silmät kiinni, rohkeasti. Kävi miten kävi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6/12.

Lisää luettavaa