Poikkeuksellisen hienosti soitettua musiikkia – levyarviossa Elli Haloon sooloprojekti Ellips

”Tekstittäjänä ja laulajana Elisa Tiilikainen on sillä tasolla, että hän todellakin ansaitsee Ellips-projektin tähtikokoonpanon ympärilleen”, kirjoittaa Jukka Hätinen.

12.04.2019
Ellips - Yhden naisen hautajaiset
Vallila Music House
7,2 / 10

Ainakin toistaiseksi paremmin Elli Haloona tunnettu Elisa Tiilikainen kertoi Rumban haastattelussa loppuunpalamisen tunteista, jotka ovat johtaneet Haloo Helsingin taukoihin. Tämänkertaisella, kahden ja puolen vuoden mittaisella tauolla Tiilikainen kokeilee siipiään sooloartistina. Toki ympärille kannattelemaan on värvätty melkoisen meritoitunut remmi kitaristi Timo Kämäräisestä rumpali Sami Kuoppamäen kautta tuottaja Matti Mikkolaan.

Tiilikaisen sävellysten tyylinä on pääosin 70-luvulta lainaileva rock ja proge. Epäseksikkään genren tämänhetkiseen statukseen nähden albumi on tehty verrattain suurella budjetilla. Luvassa on tietenkin klubi- ja festarikiertue omien muusikkoidolien kanssa. Sen jälkeen tuulettuneena takaisin emobändin leveän leivän ääreen.

Kaikki terapiaprojektin merkit ovat ilmassa.

Kingston Wallin hengessä railakkaasti mutta rennosti rullaava Maailma on rikki oli upea debyyttisingle. Sanoitukset veivät syvemmälle Tiilikaisen synkän suomalaisen lyriikan maailmaan, joka Haloo Helsinginkin konepellin alla elää. Tiilikainen itse kuulosti upealta.

”Elli kuulostaa olevansa kotonaan”, kirjoitin muistiin kuunnellessani albumia ensimmäistä kertaa Gabi Hakasen intiimissä työhuoneessa.

Hän kuulostaa vapautuneelta. Varmalta. Mahtipontiselta.

Kenties kyseessä ei olekaan terapiaprojekti.

Toinen single Kolera-allas sai levittelemään käsiä. Kadunmakuinen elämä on banalisoitu iskelmäkompilla unohduksiin puksuttavaksi tyhjänpäiväisyydeksi. Ei Kingston Wallia, ei juurikaan kitararockia, ei… En muista mitä muitakaan asioita siinä ei ole.

Hitaan startin jälkeen muutama radiokanava on ottanut Maailma on rikki -biisin soittolistoilleen. Tätä kirjoittaessa Kolera-altaan soittokerrat voi laskea kahden käden sormilla.

Radiosoittoa ei voi ennustaa muullekaan levylle. Ei siksi, etteikö sieltä löytyisi hienoja sävellyksiä, vaan siksi, että pitkät ja pompööseiksi kasvavat kappaleet eivät alistu kaupallisten radioiden soittolistamatematiikan kaavoihin.

Albumilla Kolera-allasta ympäröivät kappaleet Lasityttö ja Lintu joka lensi ikkunaan lukeutuvat huippuhetkiin. Lasityttö sovittelee Queenin, varhais-Bowien ja glam-aikakauden Alice Cooperin saappaita. Lintu joka lensi ikkunaan on erehtymättömän suomalaista, kenties tamperelaista poprockia niin ikään vuosikymmeniltä ennen Tiilikaista.

Molemmat kappaleet paisutellaan sooloineen, kertosäkeineen ja c-osineen niin kauas yläilmoihin, että kaikille tulee varmasti selväksi: kyllä ne Tiilikaisen siivet kantavat. Ja tästä päästään albumin ”ongelmaan”.

Levyllä on poikkeuksellisen hienosti soitettua musiikkia. Maailma on rikki -avauskappaletta lukuun ottamatta sävellykset eivät kuitenkaan ole samalla tasolla. Ne ovat kuin hieman alimittaisia kiitoratoja, joilta tämä porukka kyllä pääsee lentoon, etenkin kun kapteenina on Matti Mikkola, jonka Saimaa-yhtye on pakko viimein mainita – sovitusten estetiikasta löytyy yhtymäkohtia.

Tekstittäjänä ja laulajana Tiilikainen on sillä tasolla, että hän todellakin ansaitsee Ellips-projektin tähtikokoonpanon ympärilleen. Ei tämä terapiaprojekti ole, eikä virtuoosimaisen rockin kunnianpalautus, mutta tällä profiililla toteutettuna ainakin soittolistapopin tasapäisestä joukosta kohoava keskisormi. Kesän keikoille altistuminen saa varmasti kourallisen nuoria tarttumaan kielisoittimiin ja rumpukapuloihin.

Lisää luettavaa