”Rolling Stonesin kutsuminen maailman parhaaksi rockyhtyeeksi vuonna 2016 on vähän kuin Pelén pitämistä edelleen maailman parhaana jalkapalloilijana” – arviossa Rolling Stonesin uusi albumi

Vaikka Juha Merimaa pitää Rolling Stonesin uudesta levystä, hänen on vaikea paeta ajatusta, että levyn saamat kehuvat arvostelut kertovat silti jotain surullista siitä, kuinka vähään maailman suurimman rockyhtyeen fanit ovat valmiita tyytymään.

Rolling Stones
Blue & Lonesome
Polydor
6,0

Vuonna 1969, huhtikuun 23. päivänä, Keith Richards oli hermostuneena poistunut studiosta ja jättänyt loppuyhtyeen – Mick Jaggerin, Charlie Wattsin ja basisti Bill Wymanin jammailemaan studiossa olleiden Ry Cooderin ja Nicky Hopkinsin kanssa. Koska nauhurit pyörivät, epämuodolliset jamit tallentuivat nauhalle ja vuonna 1972 ne julkaistiin levyllä Jamming With Edward! (Edward oli Hopkins, jonka piano dominoi levyä). Heikot arviot saanutta levyä myytiin alusta saakka alehintaan, eikä sitä lasketa osaksi Rolling Stonesin katalogia.

Kuten Jamming With Edward, myös Rolling Stonesin kahdeskymmeneskolmas studiolevy, Blue & Lonesome syntyi alun perin epämuodollisesta jamittelusta. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen studiolevy yhteentoista vuoteen.

Tällä kertaan kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut hukassa, mutta yhtye yritti totutella uuteen studioon levyprojektia varten. Päästäkseen vauhtiin veteraaniyhtye paiskoi purkkiin kaikille tutun bluescoverin Blue & Lonesomen. Ja koska se sujui niin mukavasti, päätti yhtye nauhoittaa myös toisen Chicago-bluesin. Ja kolmannen. Ja niin edespäin.

Jossain vaiheessa studioon kiidätettiin mukaan myös Eric Clapton, joka soittaa soolot Everybody Knows About My Good Thingilla ja I Can’t Quit You Babylla.

Näin syntynyt kahdentoista kappaleen blueslevy on pätevä todiste siitä, että veteraaniyhtye soittaa yhä hyvin. Ainakin mainosten mukaan kolmessa päivässä, ilman jälkiäänityksiä, livenä studiossa vedetyt kappaleet kulkevat tiukasti. Erityisen hyvin pärjäävät loistavasti edelleen laulava Mick Jagger (73) ja komppinsa edelleen auktoriteetilla naulaava Charlie Watts (75).

Vaikka toisaalta, ei kai toisin voisi ollakaan? Vaikka Rolling Stonesin kutsuminen maailman parhaaksi rockyhtyeeksi vuonna 2016 on vähän kuin Pelén pitämistä edelleen maailman parhaana jalkapalloilijana, kelvollisen blueslevyn tuottamista on vaikea silti pitää suurena yhtyeeltä saavutuksena. Se ei ole merkkiteos, vaan minivaatimus.

Blue & Lonesome on toki parempi studiojami kuin Jamming With Edward! Paljon parempi. Mutta se on silti studiojami.  Silti toisin kuin edeltäjäänsä, tätä ei piiloteta halpalaareihin, vaan julkaistaan suurella huomiolla, sopivasti joulumarkkinoille.

Vaikka pidän Blue & Lonesomesta, on vaikea paeta ajatusta, että levyn saamat kehuvat arvostelut kertovat silti jotain surullista siitä, kuinka vähään maailman suurimman rockyhtyeen fanit ovat valmiita tyytymään.