”Rusketus joka pinnalla kimaltelee on suihkuruiskutettu ja pornografisesti valaistu” – Vuoden paras albumi on ilmestynyt

”Austinilaisbändi kuoriutuu kahdeksannellaan indiefolkin höyhenistä täysverisenä seksvesserit jomottavana futu-bändinä. Lopputuloksena yhtyeen paras levy, ehdoton klassikko, yksi vuoden 2016 tapauksista”, kertoo Jean Ramsay.

Shearwater
Jet Plane and Oxbow
Sub Pop
Arvosana: 10/10

shearwaterEnpä näin onnistunutta parametrien uudelleenmääritystä ole ennen kuullut sitten sen hetken kun My Morning Jacket julkaisi Evil Urgesin kärkisinglen Highly Suspicious. Samanlaista robottifunkkia on luvassa pehmoisten lampaiden vaatteisiin tottuneille. Nämä ovat susia nyt, ei pörröisiä indielaiduntajia.

Jonathan Meiburgin johtama Shearwater on viidentoista vuoden ajan työstänyt melankolista indierockiaan jossain marginaalissa, aina loistavana mutta usein nopeasti unohdettuna. Tai rock on kenties liian voimakas sana tässä yhteydessä, sillä kyse on höyhenenkevyestä ja runopoikamaisen intohimoisesta paatoksesta, jonka kalpeutta akustiset folk-instrumentit ovat alleviivanneet melkein sietämättömän kliseisesti.

Ei enää. Jet Plane And Oxbow on uudestisyntyminen. Tällä levyllä yhtye herää horroksestaan, kytkee sähköjohdot seinään ja muuttuu moniväriseksi joulukuuseksi: pohjalla yhä orgaaninen muoto, mutta sitä on vaikea nähdä kirkkaiden eriväristen sähkövalojen takaa.

Tämä on Black Fridayn jälkeinen Blue Monday: neuroottinen, ahdistunut, masturbatorinen, korskea, pateettinen, melankolinen. Koneet ovat automatisoitua ilmanvaihtoa, kotiin johdattavaa neonia ja viileää kosketusnäyttöä, jonka takana elämä liikkuu outona ja unenomaisena.

Levy alkaa nuottien sarjalla joka muistuttaa siitä melodiasta, millä muukalaiset kommunikoivat elokuvassa Kolmannen asteen yhteys (levyn kannen värit tukevat muistikuvaa). Levyn teemat löytyvät jo tämän kappaleen lopusta. ”The light is so light, and the dark is so dark / And I dislike what I need / And I get lost in the dark / with such a violence in me”, laulaa Meiburg tuskastuneena. Armahdusta ei ole: Jerusalemkin on on ” a dirty old town that some killing made holy” (A Long Time Away).

Toinen kappale, levyn ensimmäinen single Quiet Americans, on levyn vihaisimpia. Kumma valinta singleksi, sillä Meiburg kääntää kritiikin terään itseensä, kotimaahansa. Vai kääntääkö? ”Our dimmed conscience / our eyes that wander”, kuuluu kertosäe, ainakin jos sanoitusvihkoa on uskominen. Mutta ei: levyllä Meiburg laulaa ”our” muodossa ”your”, eli ”meidän” muuttuukin viimeisessä vaiheessa muotoon ”teidän”. Laulajan repulsio on niin suuri, että hän ulkoistaa itsensä, ei mikin eteen joutuessaan voi laulaa kirjoittamiaan sanoja.

Levyn kaunein kappale, Backchannels, tulee vasta kärkikolmikon jälkeen. Sen hitaasti rakentuva, tukahdetettua kiintymystä säteilevä eleettömyys on tämän levyn sydämessä, kaiken mesoamisen takana. Meiburgin tenori on operaattinen, diivamainen pidättyvyydessään. Samalla kun kappale rakentaa jännitettä, se purkaa sen: kahden ja puolen minuutin kohdalla Meiburg on tyhjän päällä, ainoastaan rumpujen jatkaessa muiden elementtien haihduttua. Kitaraa tunnutaan tätä seuraavan ”soolon” aikana hakkavan kuin nyrkein, yrittäen saada se hereille, reagoimaan. Sitten häipyvät rummutkin, kitaran kutoessa ohutta siltaa menneen ja tulevan välillä.

Filaments iskee isomman vaihteen silmään. Jomottava bassoriffi lienee sämpläämätön ja elävän soittajan soittama, mutta se on alisteinen konemusiikiin anteeksiantamattomille dogmatiikalle. Se on jättänyt teekupin jäähtymään pöydälle, laittanut levylautaselle Hangman’s Beautiful Daughterin sijaan Crosseyed & Painlessin (jonka bassoriffin se osaa lihasmuististaan). 70-luvun lopun kolea post punk ja 80-luvun futuristis-romanttinen pop elävät Jet Plane And Oxbown ylikuumien kovalevyjen sisällä.

Pienet detaljit korostavat tätä. Levyn viimeisessä kappaleessa Stray Light at Clouds Hill Meiburg jää toistamaan kertosäkeen viimeisiä sanoja (”outlines” ja ”starlight”) kuin rikki mennyt kone, aivan kuin peläten vääjäämättömästi seuraavaa hiljaisuutta. Radio Silencea kuljettaa eteenpäin saksalaisen kolea motorik. Pale Kingsin turboahdetut 12-kieliset kitarat tulevat silloisen tulevaisuuden laajakangasuniversumista. Niissä on kokaiinin korskeutta ja stadionien laajakulmaa. Glass Bonesilla Meiburg tuntuu jo sylkevän sappea, repulsio alkaa muuttua raivoksi.

Meiburg on puhunut levystä protestilevynä. Siinä mielessä sillä on jotain yhteistä Bruce Springsteenin Born in The U.S.A:n (1984) kanssa: misantropiaa ja pettymystä tihkuvat sanoitukset kuorrutetaan anthemeihin, jotka suorastaan vaativat stadioneita ympärilleen. Ei ole sattumaa että kansi pelaa prisman eri väreissä mustalla taustalla pelaavalla kolmiolla, sillä levyllä on myös yhtymäkohtia Pink Floydin klassikkoon Dark Side of the Moon (1972), jota keskiaukeaman aavikkomaisema alleviivaa (vrt. Floydin pyramidimaisema). Kuten tuo käänteentekevä levy, Jet Plane and Oxbow ei protestoi niinkään sotaa tai politiikkaa vastaan, vaan kokonaista elämäntapaa. Sitä amerikkalaista unelmaa, joka meidänkin alitajuntaamme on kapitalismin synteettisessä äidinmaidossa tartutettu.

Jännä huomata, että Meiburgin upea ja voimakas tenori sopii uuteen maisemaan kuin nyrkki silmään. Paremmin, oikeastaan. Nyt musiikki on hänen tasollaan, yhtä voimakasta ja pakahduttavan idealistista. Meiburgin oikeastaan tajuaa vasta tämän levyn kautta. Ymmärtää, että hänen äänessään on aina resonoinut vieraana, mutta silti tiedostamattoman tuttuna A-han Morten Harkett tai myöhemmän Marillionin Steve Hogart. Konteksti näyttää orgaanisen tekstuurin alla olevan muovin ja kylmän teräksen: Shearwaterin sulkien alla surisee nyt tappavan tarkka drone, miehittämätön ja tunteeton tuhon lintu.

Jet Plane and Oxbowilla jokainen ääni on tuotekehitelty ja huippuunsa hiottu, jokainen lihas äärimmilleen hormoneilla pumpattu, rusketus joka niiden pinnalla kimaltelee on suihkuruiskutettu ja pornografisesti valaistu. Uusista tekstuureista vastaa pitkälti jo edellislevyllä taustavaikuttajana ahkeroinut elokuvasäveltäjä Brian Reitzell: Shearwaterin kiertueilla rumpuja soittanut multi-instrumentalisti, joka on paukuttanut kannuja niinkin erilaisisaa yhtyeissä kuin Air ja Redd Kross. Airin kanssa mies on myös työskennellyt Virgin Suicidesin ja Lost In Translationin soundtrackillä. Meiburgin Bowien tai Byrnen suhteen Retzell on selvästi eräänlainen Brian Eno: mediaattori joka taikoo savesta esiin jotain sähköistä.

Oikeastaan Bowie ei ole kaukaa haettu vertailukohta, sillä Bowien kuolinviikolla Jetplane and Oxbowia kuunnellessa tuli mieleen, että tässä on se omaperäinen ja pelkäämätön elohopemaisen muuntautumiskyvyn omaava taiteilija, joka hyvin voisi täyttää sen korvaamattomalta tuntuvan aukon jonka Bowie jätti, jos vain suuri yleisö hänen olemassaolostaan tietäisi. Jet Plane And Oxbow voi hyvin olla se levy joka hänet sen tutkan ruudulle tuo.

Jean Ramsay