Universal
Jos tätä Samae Koskisen kuudetta sooloalbumia pitäisi yhdellä laatusanalla kuvailla, olisi se ”kosiskeleva”. Ja kosiskelevalla tarkoitan jotain hieman erilaista, joskin samansukuista kuin vaikkapa ”populistisella”. Silläkin ilmauksella muutamia Hillittömän elämän lauluja voi kuvailla, mutta popmusiikissa populistisuus on kuitenkin helpommin käsiteltävä elementti kuin kosiskelevuus.
Tämä tiivistyy Aurinko, ystävä ja kaljaa -singlebiisiin ja ennen kaikkea sen säkeisiin: ”Ei sen tarvii olla IPAa isolla rahalla / halvin ja läyhäsin toimii samalla tavalla”. Puolihuolimaton piikki ”hienostelijoiden” suuntaan, kammottavan ”läyhänen”-adjektiivin käyttö, keski-ikäistyvän ja imagoltaan hyvin epäpunkmaisen muusikon yritys asettua minimibudjetin puistokaljottelijan asemaan. Kyseessä on siitä harvinainen tekstirivi, ettei siinä toimi mikään, ei pintatasolla eikä asiayhteydessään. Ja tästä voidaan laventaa Hillittömän elämän perusongelma: kyseessä on ärsyttävä, tunkeileva ja pohjattoman lattea äänite.
Sooloartisti Koskinen oli parhaimmillaan esikoislevyllään, jonka tekstit tulivat muilta kirjoittajilta. Itse hän on tuntunut sanoittajana aina falskilta ja liikaa yrittävältä. Aika monia hänen laulujaan kertoo sellainen ”tavallinen, sympaattinen jätkä”, mutta jos koettaa vaikuttaa sellaiselta, tulee vaikuttaneeksi joltakin muulta. Tässä asiassa on vaikea tehdä tarkkaa eroa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä, ja viime kädessä se on tietysti kuulijan korvien välissä. Itse yllätyin tämän levyn kohdalla sen toteamisesta, miten peruuttamattomasti Koskinen tuntuu ajautuneen eri aaltopituudelle kuin minä kuulijana.
Levyllä on kaksi muutakin kappaletta, jotka saavat kiristelemään hampaita vaarallisesti. Jonnet ei muista on ilmeinen tällainen otsikostaan lähtien: tämänniminen biisi ei yksinkertaisesti voi olla hyvä. Koskinen pyrkii kai ironisoimaan ikäistensä ihmisten taipumusta menneisyyden kultaamiseen ja vihjaamaan, että nykyään voi olla paremminkin kuin ennen. Tämä viesti ei vuonna 2017 resonoi erityisen hyvin, mutta joka tapauksessa Samae Koskinen on väärä ihminen välittämään sitä. Kappaleen nimeäminen nettimeemikielellä kielii vakavista ongelmista hahmottaa omaa paikkaa ”menneisyyden” ja ”nykyisyyden” dikotomiassa. Samae Koskisesta jonnet eivät ole koskaan kuulleetkaan.
Ärsyttävin biisi on silti Hattu täynnä dopamiinii, jossa Koskinen luettelee jonkinlaisen elektronisen funkin päälle tilanteita, jotka kokenut ihminen on elänyt myyttistä täyttä elämää. Tämähän on ollut punk-retoriikassa moraalinen imperatiivi Pelle Miljoonan ajoista lähtien, ja täyden elämän kriteerit pysyvät aina samansuuntaisina: on pitänyt sekoilla, tunteilla, toimia mielijohteen varassa, heittäytyä tuntemattomaan…
Hillitön elämä on keskinkertaista koneistettua suomipoppia ja sisällöllisesti pahempaa kuin mitätön, koska se yrittää olla muuta kuin mitätön. Omaperäiset ajatukset loistavat poissaolollaan siinä kuin kiinnostavat musiikilliset ratkaisutkin.