Smashing Pumpkins: Oceania – Uskomatonta, Billy Corganin uusi levy on hemmetin hyvä!

Jaa Facebookissa
Kuva: Kun Teargarden-ikuisuusprojektinsa syövereihin hukkunut Billy Corgan ilmoitti julkaisevansa uuden levyn, kukaan ei odottanut siltä mitään. Vaan kukas saikaan parhaat naurut? Teksti: Mervi Vuorela, kuva: EMI The Smashing Pumpkins: Oceania Martha’s Music Hattu pois! The Smashing Pumpkins kuulostaa taas Smashing Pumpkinsilta. The Smashing Pumpkinsin tavassa asettua varjoisten kujien hylkiöiden puolelle on aina ollut jotain maagista. Silloinkin, kun yhtye on halunnut kuulostaa häkkiin ahdetulta rotalta tai rajattoman surulliselta antirakastajalta, se on onnistunut vakuuttamaan kuulijansa siitä, että asiat tulevat lopulta järjestymään. Eivät ehkä oikeassa maailmassa, mutta ainakin yksilön omassa mikrokosmoksessa. Ei siis mikään ihme, että Smashing Pumpkinsin mestarillinen albumitrilogia Gish (1991), Siamese Dream (1993) ja Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995) keräsi aikoinaan järjettömästi kuulijoita. Sen sijaan todellinen ihme on, että bändin yhdeksäs albumi Oceania kiilaa röyhkeästi näiden klassikkolevyjen jonoon. Tätä kukaan tuskin osasi odottaa 45-vuotiaalta Billy Corganilta, jonka viimeaikaiset hengentuotokset ovat olleet yhtä kaljuja, muhkuraisia ja epäkiihottavia kuin miehen hilseilevä päälaki. Mutta nyt lähtee! Oceania on kertakaikkisen komea paluu 1990-luvun alkupuolelle, jolloin Corganilla oli vielä pinkit enkelinkiharat ja nuoren miehen raadollinen sielunmaisema. Levyltä löytyvät kaikki ne elementit, jotka tekivät Smashing Pumpkinsista flanellipaita-aikakauden persoonallisimman vaihtoehtorock-yhtyeen. On kirskuvia kitaroita, ukkosen lailla jyriseviä rumpuosuuksia, eeppisiä sävellyksiä, monimutkaisia sovituksia, katkeransuloista melankoliaa, vielä katkeransuloisempaa romantiikkaa ja majesteetillista suuruudenhulluutta. Mikä tärkeintä, kappaleissa on tunnetta. Enää Corgan ei yritä kuulostaa kaasunaamarilaukkuisia taidelukiotyttöjä vonkaavalta irstaalta pseudoälyköltä vaan mieheltä, joka on sujut menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Riimit kuten “rest in the shadows I designed, run from the fears I denied” osoittavat, että Corganin taito kirjoittaa tarkkanäköisiä ja hyvällä tavalla angstisia tekstejä on yhä tallella. Aivan kuten Courtney Love parin vuoden takaisella Holen paluulevyllä, Billy Corgan ei esitä olevansa mitään muuta kuin oma epätäydellinen itsensä. Sapekasta Quaser-avausbiisiä lukuun ottamatta Oceania on varsin seesteinen ja syntetisaattorivetoinen albumi, joka katsoo maailmaa pölyttyneiden ruusunpunaisten 3D-lasien lävitse. Samanaikaisesti levyä riivaa jatkuva levottomuus, joka tuo kappaleisiin dynamiikkaa ja särmää. Parhaiten nämä ääripäät kiteytyvät levyn keskivaiheen majesteetillisessa biisikolmikossa My Love Is Winter, Pinwheels ja Oceania. Selkein todiste Oceanian laadukkuudesta on se, ettei levyltä löydy ainuttakaan täytebiisiä. Jokainen yksityiskohta tuntuu tarkkaan harkitulta mutta silti niin vapautuneesti toteutetulta, että 2000-luvun muilta kurpitsalevyiltä tuttu muovinen ylituotanto loistaa poissaolollaan. Vaikutelma on sama kuin rakas ex-poikaystävä olisi lopettanut huorissa käymisen, palannut kotiin mentaalisesti parantuneena ja herättänyt henkiin sen saman ensirakastumisen tunteen, joka kerran valaisi koko maailmaa. Tai kuten Corgan One Diamond, One Heart -biisissä laulaa: ”Whoever you must fight with, in your darkest nights, I'm always on your side”. Arvio on julkaistu Rumbassa 7/12. Kuuntele levy Spotifysta.

Kun Teargarden-ikuisuusprojektinsa syövereihin hukkunut Billy Corgan ilmoitti julkaisevansa uuden levyn, kukaan ei odottanut siltä mitään. Vaan kukas saikaan parhaat naurut?

Teksti: Mervi Vuorela, kuva: EMI

The Smashing Pumpkins: Oceania
Martha’s Music

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Hattu pois! The Smashing Pumpkins kuulostaa taas Smashing Pumpkinsilta.

The Smashing Pumpkinsin tavassa asettua varjoisten kujien hylkiöiden puolelle on aina ollut jotain maagista. Silloinkin, kun yhtye on halunnut kuulostaa häkkiin ahdetulta rotalta tai rajattoman surulliselta antirakastajalta, se on onnistunut vakuuttamaan kuulijansa siitä, että asiat tulevat lopulta järjestymään. Eivät ehkä oikeassa maailmassa, mutta ainakin yksilön omassa mikrokosmoksessa.

Ei siis mikään ihme, että Smashing Pumpkinsin mestarillinen albumitrilogia Gish (1991), Siamese Dream (1993) ja Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995) keräsi aikoinaan järjettömästi kuulijoita. Sen sijaan todellinen ihme on, että bändin yhdeksäs albumi Oceania kiilaa röyhkeästi näiden klassikkolevyjen jonoon. Tätä kukaan tuskin osasi odottaa 45-vuotiaalta Billy Corganilta, jonka viimeaikaiset hengentuotokset ovat olleet yhtä kaljuja, muhkuraisia ja epäkiihottavia kuin miehen hilseilevä päälaki.

Mutta nyt lähtee! Oceania on kertakaikkisen komea paluu 1990-luvun alkupuolelle, jolloin Corganilla oli vielä pinkit enkelinkiharat ja nuoren miehen raadollinen sielunmaisema. Levyltä löytyvät kaikki ne elementit, jotka tekivät Smashing Pumpkinsista flanellipaita-aikakauden persoonallisimman vaihtoehtorock-yhtyeen. On kirskuvia kitaroita, ukkosen lailla jyriseviä rumpuosuuksia, eeppisiä sävellyksiä, monimutkaisia sovituksia, katkeransuloista melankoliaa, vielä katkeransuloisempaa romantiikkaa ja majesteetillista suuruudenhulluutta.

Mikä tärkeintä, kappaleissa on tunnetta. Enää Corgan ei yritä kuulostaa kaasunaamarilaukkuisia taidelukiotyttöjä vonkaavalta irstaalta pseudoälyköltä vaan mieheltä, joka on sujut menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Riimit kuten “rest in the shadows I designed, run from the fears I denied” osoittavat, että Corganin taito kirjoittaa tarkkanäköisiä ja hyvällä tavalla angstisia tekstejä on yhä tallella. Aivan kuten Courtney Love parin vuoden takaisella Holen paluulevyllä, Billy Corgan ei esitä olevansa mitään muuta kuin oma epätäydellinen itsensä.

Sapekasta Quaser-avausbiisiä lukuun ottamatta Oceania on varsin seesteinen ja syntetisaattorivetoinen albumi, joka katsoo maailmaa pölyttyneiden ruusunpunaisten 3D-lasien lävitse. Samanaikaisesti levyä riivaa jatkuva levottomuus, joka tuo kappaleisiin dynamiikkaa ja särmää. Parhaiten nämä ääripäät kiteytyvät levyn keskivaiheen majesteetillisessa biisikolmikossa My Love Is Winter, Pinwheels ja Oceania.

Selkein todiste Oceanian laadukkuudesta on se, ettei levyltä löydy ainuttakaan täytebiisiä. Jokainen yksityiskohta tuntuu tarkkaan harkitulta mutta silti niin vapautuneesti toteutetulta, että 2000-luvun muilta kurpitsalevyiltä tuttu muovinen ylituotanto loistaa poissaolollaan. Vaikutelma on sama kuin rakas ex-poikaystävä olisi lopettanut huorissa käymisen, palannut kotiin mentaalisesti parantuneena ja herättänyt henkiin sen saman ensirakastumisen tunteen, joka kerran valaisi koko maailmaa.

Tai kuten Corgan One Diamond, One Heart -biisissä laulaa: ”Whoever you must fight with, in your darkest nights, I’m always on your side”.

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/12. Kuuntele levy Spotifysta.