Takuuvarma kuin kannen kuvauspaikaksi valittu Pub Sirdie konsanaan – arviossa Tuomari Nurmio

"Tuomari Nurmion uusi levy tarjoaa vanhoille faneille iloisen elomerkin, että Dumari jaksaa vielä muutakin kuin kierrättää vanhoja kappaleitaan", kirjoittaa Juha Merimaa levyarviossaan.

Tuomari Nurmio
Dumarillumarei
Sony
6,3

Dumari on bäk.

Näin Tuomari Nurmio uhoaa heti uuden levynsä avauskappaleessa ja pakkohan se on uskoa – Dumarillumarei on kammottavasta nimestään huolimatta Nurmion vakavasti otettavin levy pitkään aikaan.

Se on Tuomarin ensimmäinen kokonaan uutta materiaalia sisältävä levy sitten vuoden 2010 Paratiisin puutarhan ja paras sitten Dumareiden ja Spugejen debyytin vuodelta 2013, ellei jopa vuoden 2005 Kinaporin kalifaatin.

Vaikka Spugejen nimeä ei kannesta tällä kertaa löydy, on kyseessä ennen muuta kolmas Dumarit ja Spuget -levy.  Yhtyeen perinnetietoinen groove kannattelee levyä alusta loppuun. Mitään yllätyksiä, sen kummemmin hyviä kuin huonojakaan yhtye ei tarjoile, vaan on samalla tavalla takuuvarma kuin kannen kuvauspaikaksi valittu Pub Sirdie konsanaan.

Kappaleita on kaksitoista ja levyllä mittaa vain reilut puoli tuntia. Nyt ei rönsyillä vaan keskitytään olennaiseen.

Kuten Nurmion levyt usein, myös Dumarillumarei nousee ja kaatuu tekstiensä kanssa. Tällä kertaa Nurmio ei tyrmää, mutta tiputtelee kahdentoista kappaleen mittaan kosolti hyviä rivejä kuten ”Jos tää on pelin henki niin se haisee”, tai ”Ei nisti huomispäivää nää/ eikä ehdi nähdä tätäkään”. Kappalenimistä ilahdutti Suuri ja rento ote.

Kokonaisuuksina tekstit eivät toimi yhtä hyvin. Hienona surumarssina alkava sotatarina Jokainen meistä jää päämäärättömäksi ja internetin keskustelupalstoja moralistiseen sävyyn routiva Joutavia jorinoita tuntuu väkinäiseltä yritykseltä ajankohtaisuuteen. Paras teksti on Venäjää pohtivat Tsaari, jossa on hyvien kielikuvien (Kaksipäinen kotka voi hyvä luoja sentään/ kumpi noista päistä päättää mihin päin se lentää”) lisäksi hyviä havaintoja ja nokkela, lasten hiekkakakkulorua mukaileva kertosäe.

Mukana on myös useita lauluja ryyppäämisestä ja huumeista, mutta niiden voinee katsoa sijoittuvan johonkin Dumarin myyttiseen maailmaan, jossa ihmisiä tosiaan hirtetään Kakolan vankilassa.

Kaikkinensa Dumarillumarei ei ole hassumpi levy, mutta Nurmion kohdalla siihen on vaikea olla hieman pettymättä vain varmaan suoritukseen. On tietysti epäreilua odottaa uutta Huda hudaa tai Punaista planeettaa, mutta niihinhän tämä kuitenkin lopulta vertautuu.

Dumarillumarein kappaleiden on vaikea uskoa nousevan hiteiksi tai klassikoiksi, saati voittavan Nurmiolle uusia faneja.

Meille vanhoille se tarjoaa kuitenkin iloisen elomerkin, että Dumari jaksaa vielä muutakin kuin kierrättää  vanhoja kappaleitaan.