Warner
Musiikinkulutuksen murroksessa on Jenni Vartiaisen kaltaisilla mainstream-artisteilla, joiden ura on rakentunut valtavien albumäärien myymiselle, kenties eniten menetettävää. Monologi-albumiin tähdännyt promootiokampanja tuntuisi kertovan lähinnä epävarmuudesta uusien realiteettien maailmassa.
Viisi vuotta sitten ilmestynyt Terra oli viimeisiä myynnillä mitaten todella isoja levyjä Suomessa. Tuntuu oudolta ajatella, ettei tuolloin vielä edes kelpuutettu striimauksia albumilistalle. Suoratoistoartistina Vartiainen on toki melko suosittu, mutta kaukana nokkimisjärjestyksen kärkipäästä. Jotenkin Monologille pitäisi siis generoida perinteisempääkin huomioarvoa. Vartiaisen status suomipopin eräänlaisena ylhäisenä yksinäisenä antaa tietysti vetoapua tähän.
Silti levyjulkaisun valmistelu tuntuu haahuilevalta alisuorittamiselta. Ensisingle Turvasana julkaistiin jo vuoden 2017 alussa, yhteensä niitä ehdittiin tiputella harvakseltaan neljä kappaletta kesällä ilmestyneeseen Voulez-vousiin asti. Välissä Vartiainen kävi vielä Vain elämää -uusintakierroksellakin ja sai Cheekin Keinun tulkitsemalla isomman hitin kuin yhdestäkään Monologin singlestä. Nämäkin ovat olleet striimausmittareilla mukavia menestyksiä, mutta niistä on puuttunut sellainen tapauksen tuntu, joka leimasi Vartiaisen kolmen ensimmäisen soololevyn hittejä.
Pahinta kuitenkin on, että Monologin vaatimattomasta yhdeksän kappaleen mitasta lähes puolet on siis tarjoiltu reilusti etukäteen. Kollega tiivisti asian niin, että kaiken tämän odotuksen jälkeen tarjolla on peräti noin varttitunnin verran aivan uutta Vartiais-musiikkia. Tällainen ei ole mitenkään uutta tämän hetken suomalaisessa musabisneksessä, joka tuntuu suhtautuvan albumin käsitteeseen skitsofreenisesti: sen seisomiseen omillaan ei uskota, ja siitä vielä kiinnostuneille tarjotaan minimaalinen määrä lisäarvoa. Antti Tuiskun taannoinen Anatude oli samankaltainen tapaus, mutta Tuisku saattoi ratsastaa paljon suuremmalla ajankohtaisuudella kuin Vartiainen.
Ajatellaanpa kahdenlaista kuluttajaa: Toinen olisi vielä lähtökohtaisesti kiinnostunut Monologin ostamisesta. Mutta arvatenkin hänellä on Spotify, ja Vartiais-diggarina hän on ehtinyt kuunnella lähes puolet levyn biiseistä ehkä puhkikin. Eikö tämä vähennä levynostohaluja? Toinen kuluttajamme taas harrastaa vain striimausta. Jos hän pitää Vartiaisesta, striimaa hän nyt varmasti ainakin albumin uusia biisejä, mikä tuo tietysti kassavirtaa, mutta sekin virta jää vähäisemmäksi kuin jos tarjolla olisi kokonaan uusi, kuluttajanälkää ja kiinnostusta herättävä kokonaisuus. Haiskahtaa lose-lose-tilanteelta.
Ehkä näiden biisien syntyprosessi vain on ollut poikkeuksellisen vaikea. Ainakin tekijätiimissä on tapahtunut yksi ratkaiseva muutos. Luottohahmo Jukka Immonen on levyllä edelleen vahvasti mukana, mutta äkkiseltään arvioiden vielä vahvemman roolin saa Jurek Reunamäki, joka on tuottajana ja biisintekijänä arvossaan avitettuaan mainitun Tuiskun tämän isoon comebackiin ja nahanluontiin. Jurek on tällä hetkellä lähes itsestäänselvä valinta, kun vakiintunut suomipoppari haluaa ”ajanmukaistua”. Hänen temppunsakin alkavat tulla tutuiksi. Monologin avaava nimibiisi on elektronista temppuilua, ”jäkäjäkä”-laulukoukku ja Jurekin oma vokaalivierailu kaavaa rikkovia elementtejä, joille löytyy vertailukohtansa Tuiskunkin levyiltä.
Kappale sentään kertoo tutunoloisesta aiheesta niin Vartiaisen tuotannossa kuin yleensäkin 2010-luvun suomipopissa: lukkiutuneesta parisuhdetilanteesta, jossa toinen ei osaa riidellä, vaikka toinen haluaisi. Tästä päästäänkin Turvasanaan, jota kaupiteltiin jotenkin rohkeana biisinä, onhan sen aihe miellettävissä ”S/M -hommiksi”. Näitä kertoja tietysti haluaisi harrastaa puhaltaakseen hehkua hiipuvaan parisuhteeseen. Toisaalla levyllä ”erotilasto kasvaa ja vahvistuu”, koetaan ”vainoja” niin omasta petollisuudesta kuin toisen tekemisistä ja pohditaan, tuliko aikanaan lähdettyä sitten kuitenkin väärään suuntaan.
Yksi riskinotoksikin levyllä tulkittava piirre on ensi alkuun huomaamaton, koska kyse on jonkin poissaolosta, ei läsnäolosta. Eteerinen maaäiti-Vartiainen ja melodramaattisten, kohtalokkaiden tunneballadien esittäjä on jätetty Monologilta sivuun. Riskinotoksi tämän voi mieltää, ovathan sellaiset laulut kuin Missä muruseni on, Suru on kunniavieras ja Minä sinua vaan hänen suursuosionsa kenties tärkeimpiä tekijöitä. Toisaalta Monologilla ei ole myöskään niin irvistelyttäviä banaliteetteja kuin Nettiin tai Selvästi päihtynyt.
On vain maailmallisista ihmissuhteista ja niiden arkisista ongelmista kertovia lauluja, joista parissa (Monologi, Vainot) on lähdetty kokeilemaan Jurek-tuotantopaletin keinoja vähän rohkeammin, mutta joista useimmat kulkevat aika turvallisilla biittiballadiasetuksilla. Niiden tunneskaala vaihtelee nihkeästä ylevään: jälkimmäisessä päässä Made in heaven ja Väärään suuntaan onnistuvat nousemaan riittävästi lusikat jakoon -retoriikan yläpuolelle tuntuakseen koskettavilta, ja sävellyksinäkin ne taitavat olla levyn vahvimmat. Elektroniset kokeilut taas eivät oikein vakuuta, ja Turvasanan kaipaamaan kevytseksikkyyteen ei Vartiaisesta yksinkertaisesti ole: hän on aina parhaimmillaan säilyttäessään tietyn viileyden ja epäruumiillisuuden, hänen laulussaan kun ne ovat aina läsnä aiheesta riippumatta.
Kokonaisuutena Monologi on esillepanoltaan turhauttava alisuoritus ja hieman epätasainen levy, jonka parhaat esitykset nousevat Vartiaisen tuotannossa korkealle. Siitä tuskin on syksyn 2018 suurimmaksi suomalaiseksi poptapaukseksi, mutta hyvällä tuurilla Made in heaven voisi olla levyn uusista biiseistä se, joka vielä toisi yli puolitoista vuotta haudotulle projektille merkittävää lisäarvoa.