”Sanguis meus, mama! on vimmainen ja visionäärinen levy, jolla ei ole mitään tekemistä minkään muotopuhtaan uustraditionalismin kanssa. Käppi ja K:H:H:L tekevät kansanperinteellä mitä tahtovat: roikottavat sitä mukanaan arveluttavilla öisillä reissuilla, vievät sen trooppisiin tansseihin sekä rusikoivat sitä joka puolelta puisin ja metallisin välinein”, kirjoittaa Niko Peltonen arviossaan.
Pekko Käppi & K:H:H:L
Sanguis meus, mama!
(GAEA Records)
Arvosana: 9,5
Jouhikkonero Pekko Käppi on hivuttautunut uuden kansanmusiikin piireistä lähemmäs rockyleisön tietoisuutta harkituilta tuntuvin askelin: levyttämällä soitinrakentaja Juhana Nyrhisen kanssa punk-klassikoita, käyttämällä muun muassa Kauko Röyhkän sanoittajanpalveluksia loistavalla Rammat jumalat -soololevyllä (2013) sekä tutkimalla sysimustan mutta hirtehisen suomibluesin mahdollisuuksia Nyrhisen ja Pekka Pirttikankaan kanssa Faarao ja kakspäinen narttu -triossa, jonka esikoislevy ilmestyi loppuvuodesta.
Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Käppi on taas liikkeellä omissa nimissään, ja ellei Sanguis meus, mama! saa laajempia kansalaispiirejä hehkuttamaan hänen musiikkiaan, niin sitten ei kaiketi mikään.
Jouhikkomiehen suurimmaksi ansioksi on luettava se tarkkanäköinen arvaamattomuus, jolla hän on rusikoinut kansanmusiikin käsitettä muodottomaksi. Kyse on ensinnäkin esteettisistä valinnoista.
Rammat jumalat -levyn kannessa Käppi esiintyi ylävartalo paljaana, suomalais-ugrilaisena hevijumalana tai -paholaisena. Sanguis meus, mama! sotkee palettia entisestään nimellään ja punakarvaisella kansitaiteellaan: Käppi on löytänyt länsiafrikkalais-karibialaiselle voodootraditiolle vastineen meikäläisestä perinteestä ja ammentanut siitä levyllisen veren, kuoleman ja rakkauden loitsuja.
Voodooteema on läsnä ennen kaikkea albumin avauskolmikossa (Mun vereni, Piika Kaarin, Ruumiin tomua), jossa intohimo, kuolema ja noitakeinot kietoutuvat ja kieroutuvat nekrofiiliseksi draamaksi. Jostain Suomen kansan vanhojen runojen syvyyksistä nämäkin aihelmat on kaivettu.
Jouhikkomelodioiden taustalla sykkii kuitenkin hellittämätön rytmi. Levyllä soittava yhtye on koko nimeltään Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut. Montaa parempaa bändinnimeä ei tule mieleen – harmi, ettei se taida mahtua levyn kanteen. Nuo neljä sanaa nimittäin riittäisivät kohtalaisen kattavaksi tuoteselosteeksi kokoonpanon musiikille.
Siinä kuuluu bailaavien raatojen biitti, se on sahti- ja sienipäissään esitettyä animaalista kuolemantanssia. Raskaat luut kalisevat, mutta silti on pakko rynnätä joraamaan, tomumajan lopullisen kasaan romahtamisen uhallakin.
Tyrmäävän avauksen jälkeen Sanguis meus, mama! rauhoittuu seesteisempiin tunnelmiin, vaikka kevyttä ilonpitoa ei tarjolla olekaan. Muutaman kappaleen mittaisen hengähdyshetken jälkeen K:H:H:L hyökkää taas taas täydellä aseistuksella.
Jussi-setä-biisissä trio löytää itsestään maan tylyimmän luomuhevibändin. Tämä noste jatkuu pahaenteisellä Kokkovirrellä, jota seuraa vimman ja vihan uusille äärirajoille vievä huikea Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen.
K:H:H:L nostaa intensiteettiään kauas ohi sen pisteen, jossa moinen ei tunnu enää mahdolliselta: biisin jäljiltä ei laajoilla lakeuksilla ole kiveä kiven päällä.
Jäljellä ei ole enää kuin voipunut vajoaminen suohautaan Veri verestä -päätösraidalla.
Sanguis meus, mama! on vimmainen ja visionäärinen levy, jolla ei ole mitään tekemistä minkään muotopuhtaan uustraditionalismin kanssa. Käppi ja K:H:H:L tekevät kansanperinteellä mitä tahtovat: roikottavat sitä mukanaan arveluttavilla öisillä reissuilla, vievät sen trooppisiin tansseihin sekä rusikoivat sitä joka puolelta puisin ja metallisin välinein.
Näin voi tehdä, ja siksi niin on tehtävä. Kylähullut ja eksentrikot ovat ennenkin aivoituksineen pitäneet perinteitä hengissä.
Niko Peltonen