”Voisiko tämä olla vitsi?” kyselee kriitikko kuunnellessaan Nobel-voittaja Dylanin uusinta tuotosta

Bob Dylanin uusi Triplicate on jähmeä kokonaisuus, johon keskittyminen on tuskallista, kirjoittaa Juha Merimaa.

Bob Dylan
Bob Dylan
Triplicate
Sony/Columbia
4,3

Olisi hauska kuvitella, että jossain hulppeassa Kalifornian kartanossaan vanha mies seuraa huvittuneena kolmannen Sinatra-levynsä saamaa vastaanottoa. Että mitäs menivät julistamaan neroksi, antamaan Nobelin, ymmärtämään kaikkea, jopa niitä kahta edellistä crooner-levyä, niin nostetaanpa panoksia. Tällä kertaa murisin 30 standardia lisää, pakkasin ne kolmeen puolen tunnin levyyn ja 2000-luvun alun halpiskokoelmalta näyttävään kuoreen – mitäs te tästä sanotte? Vieläkö ymmärrätte, ostatte ja jaksatte innostua?

Mutta eihän se niin taida olla. Luultavasti Triplicate ei ole Bob Dylanin yritys jallittaa kuulijoitaan, vaan jotain muuta – ehkä aitoja rakkauden tunnustuksia 1900-luvun alkupuolen viihdemusiikille, ehkä vain syy levyttää jotain kun ei muutakaan keksi ja niin kuuluu tehdä. Vaikea sanoa, mitä 76-vuotiaan nobelistin päässä todella liikkuu, mutta mitä ilmeisimmin hän todella halusi tehdä tämän levyn. Kukaan muu siitä tuskin kaipasi, velvollisuudentuntoisista 4-5 tähden arvoista huolimatta.

Tämä ei tarkoita, että Triplicate olisi mitenkään valtavan huono levy – itse asiassa se on mahdollisesti parempi kuin viimevuotinen Fallen Angels. Asiaa on vaikea sanoa varmasti, koska mielenkiintoni ei millään pysy yllä uneliaalla tempolla ja lakkaamattomalla steel-kitaran valituksella kuorrutettujen balladien seuratessa toistaan kolmen erikseen nimetyn, mutta hengeltään huomattavan samankaltaisten levyjen ’Til The Sun Goes Down, Devil Dollsin ja Comin’ Home Laten alusta loppuun. Välillä tosin kuullaan vähän torvia – missä? En muista – mutta muuten Dylan luottaa taustakvintettiinsä, kolmeen kitaraan, bassoon ja rumpuihin.

Ongelma eivät ole kappaleet. Monet niistä, esimerkiksi Stormy Weather, How Deep is the Ocean ja Stardust ovat standardeja hyvästä syystä (kahdella kolmanneksella Triplicaten kappaleista on omat Wikipedia-sivut!), eikä edes Dylanin flunssakaudelta kuulostava ääni, vaan näiden kaikkien muodostama jähmeä kokonaisuus. Taustalla Triplicate mataa harmittomasti, mutta siihen keskittyminen on tuskallista.

Triplicaten myötä Dylanin Sinatra-levyjen sarja kasvaa siis kolmeen julkaisuun ja viiteen levyyn. Samalla se tarkoittaa, että Dylanin edellisestä uutta materiaalia sisältäneestä levystä, vuoden 2012 Tempestistä on kulunut pian viisi vuotta. Niinpä julkaisun kipein kysymys onkin raitojen välissä – onko se merkki siitä, ettei uutta, Dylanin itsensä kirjoittamaa materiaalia ole luvassa enää koskaan?

Vain vanha mies Malibun kartanossaan tietänee vastauksen. Me muut voimme vain odottaa.