43-vuotias Jarkko Martikainen ajattelee hyvin eri tavalla kuin se 23-vuotias YUP:n laulaja

14.02.2014

Jarkko Martikaisen yli kahdenkymmenen vuoden muusikkouran toistuvana teemana on ollut ihminen. Martikainen on päässyt tutkimuksissaan ihmisestä lopputulokseen ja kääntänyt samalla takkinsa. Lue tästä tammikuun Rumbassa julkaistu Martikaisen haastattelu.

Teksti: Jose Riikonen

Ihminen on paha. Sen tiesivät myös YUP ja laulaja-kitaristinsa Jarkko Martikainen vuonna 1994:

Homo sapiens, Homo sapiens / nälänhädän isä ollut on, on, ja oleva on / ja toisten kaltaistensa syöminen sen työnä.

On helppoa olla samaa mieltä. Lokakuussa 16-vuotias intialainen tyttö joukkoraiskattiin. Hän kertoi rikoksesta poliisille, ja hänet raiskattiin uudelleen. Sitten hänet poltettiin kuoliaaksi. World Health Organization puolestaan arvioi, että maailmassa murhataan päivän jokainen minuutti yksi ihminen.

1900-luvun alusta tähän päivään maailmassa on käyty yli 300 erilaista sodaksi luokiteltavaa konfliktia. Historian kaikkia sotia olisi hankalaa laskea: ensimmäinen aikakirjoista löytyvä konflikti käytiin 4 700 vuotta sitten Mesopotamiassa.

Kysymys ei siis ole tästä ajasta. Näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan, koska ihminen ei muutu. Tätä ihmisen muuttumattomuutta voi testata ottamalla käteensä kirjan, jonka teemana on ihmisyys. Oli se kirjoitettu sitten 2000 vuotta sitten tai eilen, se kuvaa ihmistä hyvin samanlaisin sanankääntein – eikä usein mairittelevasti.

Martikainen tuntui olevan siis jäljillä vuonna 1994 sanoessaan, että Homo sapiens on paha ja nälänhädän isä. Mutta nyt Martikainen väittää, ettei tämä ole totuus.

Martikainen nauraa paljon, mutta ei hän mikään ilopilleri ole.

”Henkilökohtaisesti menee hyvin. Valoa on riittävästi, eikä ole edes risukasaa. Haluaisinkin olla hilpeä veikko, mutten pysty siihen. Maailma, jossa elämme, ei aiheuta riemunkiljahduksia. Antiikin Rooman runoilija Catulluskin kirosi aikoinaan, että ’miksi roikun elämässä?’” Martikainen sanoo ja nauraa kolkosti.

Tämä kahtiajako kuuluu Martikaisen musiikissa. Vaikka Martikaisen sanoitus ja sävellys saattaa monesti olla iloluontoinen, se ei ole ikinä riemukas. Jos siinä on onnea, siihen sekoittuu melankoliaa. Jos se on päällisin puolin riemukas, siihen sekoittuu mustaa huumoria.

Myös Koirien taivaalla, järjestyksessään viidennellä YUP:n jälkeisellä sooloalbumilla, on mukana positiivisia sanoja, mutta ne eivät ylistä elon auvoisuutta. Pikemminkin kuulostaa siltä, että Martikainen todistelee niin itselleen kuin kuulijoilleen, että kyllä se siitä, kaikki on hyvin.

”Totta kai minä todistelen myös itselleni. Olen niin kahtalainen pirulainen. Toisina hetkinä ajattelen, että on huikeaa olla elossa. Toisaalta myös suru on äärimmäistä, ja silloin se näköalattomuus on kaikenpuhuvaa. Sitä vastaan on vain pakko taistella, pyrkiä sitä ideaalia kohti pikkuhiljaa. Sanat auttavat siinä.”

Martikainen selittää.

”Kun aamulla herää ja miettii, että ’Jarkko, päivä on täynnä hienoja mahdollisuuksia!’ se saattaa ollakin niin”, Martikainen sanoo ja hieroo käsiään yhteen.

”Toisaalta jos miettii, että taas yksi päivä tässä kirotussa maailmassa, niin onhan sekin totta. Mutta koska ajatus alkaa usein toteuttaa itseään, toteutan mieluummin tuota ensimmäistä ajatusta. Siksi teen lauluja, jota eivät ole ehkä ihan totta, mutta joiden avulla yritän päästä kohti sitä positiivista minuutta. En halua olla täynnä positiivisuutta vasta sitten, kun olen vanha ja menettänyt järkeni ja otteeni elämästä.”

”Jotkut tekevät yltiöpositiivisia lauluja. Esimerkiksi Elastisen Anna sen soida. Olen iloinen, että hän näkee maailman niin, ei muuta kuin onnea hänelle ja kukkia pöytään. Itse en pysty näkemään maailmaa sellaisessa harlekiinimaisessa valossa. Joidenkin täytyy tehdä sellaisia lauluja, ja luultavasti suurin osa ihmisistä haluaa kuulla sellaisia lauluja.”

Tämä viimeisin asia on ainakin täysin totta. Esimerkiksi Risto Asikainen on sanonut hittilauluista näin: ”Musiikin pitää olla itsetuntoa kohottavaa. Että illalla mennään bileisiin, ja joku räppäri huutaa, että mä otan sut rajusti.”

Tällaisiin tuotoksiin Martikainen, kahtalainen pirulainen, ei taivu, vaikka kovasti yrittää olla positiivinen.

Martikaisen uusin albumi on huomattavasti suoraviivaisempaa popmusiikkia kuin hänen aiemmat soololevynsä, puhumattakaan YUP:n albumeista. Voisi ajatella, että se on yritys päästä nauttimaan radiosoitosta, mutta tämän Martikainen kiistää.

Ensinnäkin siten, ettei hän pyri tekemään niitä iloisia lauluja, joita ihmiset haluavat kuunnella. Martikainen käsittelee tätä tematiikkaa uuden albumin Ei-toivotut laulut -kappaleella, jossa pohdiskellaan surullisten ja masentavien laulujen vastaanottoa.

”Idea lähti siitä, kun Karmarockissa eräs 17-vuotias pikkulikka kysyi, miksi siitä kuolemasta pitää laulaa. Sanoin, että älä ota itseesi. Minä olen ikämies, ja näen maailman toisin. En voi tehdä lauluja hänelle. En ole Anttilan katalogi. Jos ryhtyy pohtimaan, mitä ihmiset haluaisivat kuulla, on siirtynyt taiteilijasta viihdyttäjäksi.”

Toiseksi Martikainen sanoo, että hän on aivan pihalla siitä, mitä ihmiset nykyään kuuntelevat. Ja kun hän ei tiedä, mitä kansa haluaa, miten hän voisi heille lauluja edes räätälöidä?

”Tarkastin latauslistaa ja totesin, etten ole kuullut kenenkään kymmenen ladatuimman artistin musiikkia. Olettaisin sen olevan jonkin sortin konemusiikkia tai modernia r&b:tä. Kuuntelin sen Jeesus-levyn tehneen kaverin uuden levyn. Mikäs hänen nimenä nyt oli? Kanye West, aivan! Mielestäni se oli hyvinkin vieraannuttavaa ja vieraantunutta musiikkia. En osannut nauttia siitä.”

Martikainen myöntää kipuilematta olevansa ihan pihalla. Ikämies. Taiteessa nuorten on tapettava vanhat, kuten David Bowie aikoinaan sanoi.

”Totta kai se menee niin. Niin se on aina mennyt”, Martikainen tuumaa.

Voisi kuvitella, että tämä on Martikaiselle kova pala: joutua siirtymään valokeilasta nuorten tieltä. Etenkin, kun parikymmentä vuotta sitten hän oli itse keskipiste. YUP oli CMX:n kanssa tuomassa progressiivista rockmusiikkia suuren yleisön tietoisuuteen, ja se onnistui. YUP oli jonkin aikaa trendikästä musiikkia.

Nyt Martikainen on perinteinen laulaja-lauluntekijä rapin, r&b:n ja EDM-trendien ikeessä. Ikämies, ja pihalla kuin lumiukko, kuten ikämiehet usein ovat.

Hän ei kuitenkaan halua uskoa, ettei vanhempi, uusista trendeistä ulkona oleva lauluntekijä voisi olla silti relevantti.

”Omat suosikkini ovat jääräpäitä. Tuomari Nurmio on malliesimerkki ihmisestä, joka tekee juuri sitä, mitä haluaa. Ismo Alanko on toinen. Olisi elämäni hirvittävintä haaskaamista miettiä, millaista musiikkia juuri nyt tässä ajassa pitäisi tehdä. Bowie on oikeassa, että nuoret potkivat vanhat pois. Mutta ei se aurinko niille nuorillekaan kauaa paista, aina tulee uusia. Olisi älytöntä toisaalta vaatia vanhempia tekijöitä lopettamaan, jos he viihtyvät siinä, mitä tekevät.”

Martikainen ainakin viihtyy. Hän sanoo, että rakkauden ja toveruuden jälkeen laulujen tekeminen on tärkeintä elämässä. Sillä lailla hän saa onnistumisen tunteita, ja sillä lailla hän pääsee pohtimaan häntä mietityttäviä asioita.

Sanat auttavat.

Musiikilla ja sanoittamisella hän on päässyt peilaamaan näkökulmiaan maailmaan ja ihmisiin. Nämä näkökulmat ovat vanhetessa kovasti muuttuneet.

Martikaisen terävimmät kulmat ovat pyöristyneet. Hänen sooloalbumiensa äärellä ei puhuta YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumin tyylisestä häiritsevästä kirskunnasta.

Vanhuus on vienyt ne särmät niin musiikista kuin ajattelustakin. Luovuttamista, voisi joku sanoa. Tämän Martikainen kiistää.

Kun ihminen on nuori, hänellä on vahvoja mielipiteitä. Silloin saattaa helposti tuntua hyvältä idealta liittyä vaikkapa väkivaltaiseen mielenosoittajajoukkoon ja ryhtyä mätkimään ihmisiä ja esineitä. Miksei, kun kerran oikeassa ja totuuden asialla ollaan?

Nuorena mielipiteet kuuluvat myös musiikissa vahvasti, niin myös Martikaisella. 1990-luvun YUP kietoi mielipiteensä musiikkiin, joka kävi pakolla päälle. Se oli kimuranttia ja kirskuvaa, hakkaavaa tavaraa, jossa oltiin varmoja Homo Sapiensin pahasta luonteesta.

”Kun teimme kaikkein kikkailevimpia juttujamme, oli kova tarve hajottaa ja hallita. Piti pirstoa aiemmin opetellut rakenteet. Se tuntui tärkeältä ja arvokkaalta. Se oli kuin keskustelua, jossa esittäisin asiani enemmänkin käsilläni ja sylkisin keskustelukumppanin päälle kuin avohoitopotilas”, Martikainen sanoo ja nauraa.

Nykyään tämä vertauskuvallinen keskustelunaloitus on Martikaisella erilainen.

”Se on enemmänkin niin, että esittelen asiani ja sanon, että jos haluat, saat tutkia tätä. Mutta ei ole pakko.”

Osittain tästä syystä YUP:n paluu ei ole näköpiirissä. Sellainen kiivailu ei ainakaan tällä hetkellä Martikaista kiinnosta. Hän ei halua enää hajottaa ja hallita, vaan rakentaa.

Tämä seestyminen johtuu vanhenemisesta, mutta ei luovuttamisesta – pikemminkin ymmärryksestä. Joku voisi kutsua sitä viisastumiseksi.

”Nykyään keskustelu tuntuu menevän niin, että toinen huutaa: ’luokkasota, porvari riistää köyhää!’ Toinen huutaa: ’sinä vihervasemmistokukkahattutäti, pidä suusi kiinni!’ Kun huomaan tällaisia keskustelunavauksia, toivon todella, että nämä ihmiset ovat korkeintaan 20-vuotiaita eivätkä 40-vuotiaita.”

Martikainen kertoo, kuinka nuoruudessaan luuli varmasti tietävänsä maailmanselityksiä ja totuuksia. Mitä enemmän hän näkee, kuulee ja kokee, sitä hankalampaa on olla varma asioista. Sitä joutuu toteamaan, että voihan se noinkin olla, ja että onhan tuossakin pointtinsa.

”Ei minulla ole enää niin isoa päätä, että voisin sanoa, että Jumala on kuollut. Ei minussa enää ole sitä nuorta Nietzscheä. Jos joku sanoo, että tämä ja tuo bändi ovat ihan paskaa ja pyyhin ihmisten mielipiteillä persettä, en minä jaksa sellaista. Mieluummin myötäelän ja mietin, mistä sellainen tunne voisi johtua. Tässä mielessä olen vanhentunut ihan helvetisti.”

Kyse on ymmärryksestä ja perspektiivistä. Martikainen huomauttaa, että nykyisin on yleisestikin paljon hankalampaa olla oikeassa. Koska jokaisella on mahdollisuus ottaa ainakin pintapuolisesti selvää, miten missä tahansa maailmankolkassa eletään ja mitä siellä asioista ajatellaan, se avartaa maailmankuvaa. Ehdottomien totuuksien kanssa alkaa olla hankalaa. Ei sellaisia ole.

Rattus lauloi, että uskonto on vaara. Voi se olla, mutta ei sen tarvitse olla. Dalai-lamalta voisi ottaa kuka tahansa oppia. Toisaalta kun äärimmäinen yhdysvaltalainen puupää ajattelee, että heillä on Jumalan mandaatti hyökätä Irakiin, silloin se on vaarallista.”

Martikainen suorastaan kiivastuu.

”Jos ihminen ei ymmärrä kuin sitä yhtä saatanan näkökantaa, me hukumme vereen!”

Vuonna 1994 Martikainen lauloi, kuinka Homo sapiens on ollut, on ja tulee olemaan nälänhädän isä. Vaan ei laula enää. Vuonna 2013 hän laulaa uuden albuminsa avauskappaleella, että ihmiseen on annosteltu enemmän hyvää kuin pahaa.

”Kun katsoo penikoita, olivat ne ihmisen tai eläimen, ne ovat aina puhtaita. Ei niistä pysty näköhavainnoin todistamaan, että niihin olisi jotain pahaa kylvetty. Mutta kyllä kenestä tahansa saadaan vesikauhuinen hullu, jos sitä aletaan heti penikkana potkia. Ei ole mahdotonta, että jonkun mieli myrkyttyy täydellisesti.”

Tämä kuvaa Martikaisen elämänfilosofiaa: vaikka hyvää tekemällä ei aina saisikaan aikaan hyvää, pahaa tekemällä saa varmasti aikaan pahaa. Kun Martikainen kiivaili nuorena hajota ja hallitse -mentaliteetilla epämiellyttäviä totuuksia Homo Sapiensista, nykyään hän kiivailee sanoessaan tällaisia asioita:

”Totta helvetissä ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa!”

Ei se ole totta – ei mitään totuuksia ole olemassakaan. Ehkä Martikaisen on itsensäkin joskus vaikeaa uskoa siihen. Mutta ei hän tuollaisen uskomuksen voimin ainakaan pahuutta ole maailmaan lisäämässä.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 1/14.

Lisää luettavaa