Arttu Wiskaria ei aluksi huolittu levy-yhtiölle, koska hänen arveltiin olevan ”liian ruma”

24.11.2014

Ensin Arttu Wiskari oli levy-yhtiön mukaan tähtiartistiksi väärän näköinen, nyt hän on rockpoliisien mielestä liian populistinen Leevi and the Leavings -kopio. Mitäs tuosta, sillä kansa tykkää ja karavaani kulkee. Wiskari viittaa kintaalla väheksyville kommenteille ja lähtee haastattelun jälkeen entiselle työpaikalleen rautakauppaan.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 9/14.

Teksti: Jose Riikonen

Täytit juuri kolmekymmentä vuotta. Onko sinulla kolmenkympin kriisi?

”Ei. Tunnustelin kyllä asiaa. Katsoin peiliin ja totesin, että näytän viisikymppiseltä. Mutta mietin tätä kolmenkympinkriisiasiaa ja totesin, että asiat ovat ihan ok. On perhe ja olen saanut ostettua asunnonkin, kaikki rahat eivät ole menneet kurkusta alas. On duunia ja oma firma. Kyllä minä saan olla 30 näillä meriiteillä.”

Olet entinen bluesmies, kuuntelet countrya ja laulat iskelmää, vanhojen ihmisten musiikkia. Miksi näin?

”Faija minut pilasi jo koulumatkoilla. Autossa soivat Eagles, Chuck Berry ja sellaiset. Tekisin itsekin mieluusti englanniksi bluesia ja countryakin, mutta se on Suomessa todella vaikea tie. Se tiukin nuorisomusiikin konekärki on kieltämättä mennyt minulta vähän ohi.”

Uusi albumisi on kahteen edelliseen verrattuna soundillisesti hyvin erilainen. Sirpaleet-levy on melkeinpä elektropoppia.

”Joo, minulla on uusi tuottaja, joka on varmasti vaikuttanut asiaan. Pikkujättiläinen-biisihän on melkeinpä dancea! Oli hauskaa rikkoa rajoja. Tehdä jotain, mikä ihastuttaa ja vihastuttaa. En onneksi ole minkään tyylin vanki.”

Sinulla on laulaja-lauluntekijäimago, mutta et ole tehnyt udelle albumillesi yhtäkään biisiä. Miksi näin?

”Joo, kaikki paitsi yksi biisi ovat Janne Rintalan tekemiä. Tein kyllä muutamaan biisiin sanoitukset, mutta ne olivat niin paskoja, etteivät ne päässeet levylle. Kyse on työnjaosta: kaikki tekevät sen, mitä parhaiten osaavat. Teen edelleen sanoituksia, mutta tällä kertaa ne olivat huonoja. Ja tietenkin viilailen Jannen sanoituksia, mutta en minä niistä krediittejä halua.”

Moni on sanonut, että uusi albumi on Leevi and the Leavings -kopio. Mitä sanot tähän?

”Olemme kyllä paljon velkaa siihen suuntaan, ei sitä voi kiistää. Mutta toivoisin, että se otetaan kunnianosoituksena. Ei se mikään plagiaatti ole.”

Et ole Suomen trendikkäin artisti, vai mitä?

”Pitää paikkansa. Pitäisikö mun siten olla? Ei minusta saa hipsteriä tekemälläkään. Ei minua löydä hipstermestoista, eikä niiden käyttämät housut edes mahtuisi minulle. En edes tiedä, mikä on hipsteri. Oletko sinä hipsteri? Olenko minä hipsteri? Vai onko se sitä, että saa kirjoittaa kuvan alle ’epic’? Sitten, jos se ei olekaan ’epic’, sä oletkin pelle. Tai kuuntelet Arttu Wiskaria. Siinä ne vaihtoehdot on. Minä olen osastoa ’perheenisä, joka tykkää saunoa ja ottaa kaljaa kavereiden kanssa’.”

Kuulin, että alkuaikoinasi levy-yhtiöstä sanottiin, että levydiiliä ei tule, koska olet liian ruma artistiksi.

”Joo, eräästä levy-yhtiöstä tosiaan sanottiin näin. Fantastinen vastaus. No, todellisuudessahan tuo on ihan perseestä: diili on siitä kiinni, miltä näyttää. Vaihtoehtoina oli siis uskoa omaan juttuunsa tai mennä salille ja varata aika plastiikkakirurgilta.”

Miltä tuntui, kun sanottiin noin?

”En osannut odottaa, että peli on niin raakaa. Se oli slap in the face. Silloin mietin, että ei helvetti, tästäkö tämä on kiinni. No, ei se ollut. Valitettavaa on se, että samanlainen peli jatkuu edelleen. Eräästä erittäin hyvästä naisartistista puhuttiin eräässä levy-yhtiössä sanoilla ’ei voida signata, koska hän näyttää siltä, että on Anita Hirvonen from hell’.”

Sinustakin puhutaan pahaa urbaaneissa trendipiireissä. Yleinen mielipide tuntuu olevan suurin piirtein tällainen: Arttu Wiskari on halpaa, infantiilia sentimentaalisuutta tyhmille ihmisille.

”En todellakaan sanoisi, että tyhmille ihmisille. Tuo nyt on puhtaasti jonkinlaista rasismia. En tosin näe, että tänne (Rumban) toimitukseen tullaan paskaiset työhousut jalassa. Eikä tuossa pihassa ole hirveästi traktoreita. On tosiaan totta, että Helsinki ei ole meille se isoin mesta. Etenkin viime vuonna maakunnissa oli uskomattomia keikkoja, kun koko kylä ja viereinenkin kyllä olivat tulleet paikalle, kun kerrankin joku tuli sinne. En ymmärrä sitä, että vihataan jotain musiikkia. Minä en vihaa mitään musiikkia. Ok, jotain pahimmanlaatuista apinanraiskausheviä en oikein pysty kuuntelemaan.”

Onko musiikissasi tehdessä mietitty, mikä vetoaa kansan syviin riveihin?

”Ei se ole laskelmoitua. Sehän olisi matematiikkaa ja minä olisin saatana miljonääri, jos osaisin laskelmoida noin. Ei koskaan voi tietää, mikä toimii.”

Millainen meininki teillä on kiertueilla?

”Alkuvaiheissa se oli sitä, että joka kymmenes kilometri kuului sihahdus. Oli makeeta juoda kaljaa aamusta iltaan ja vetää keikkoja. Nykyään jätkät käyvät pelaamassa sulkapalloa kiertueella. Ja minä kävin pelaamassa golfia.”

Joudutko potkimaan keikan jälkeen naiskuulijoita jaloistasi?

”Jos ne ovat sammuneet, niin sitten joo. Hahhah! Muuten aika harvoin.”

Olit case-esimerkkinä opinnäytetyössä, jonka otsikko oli ”Uuden, musiikkialalle pyrkivän artistin kohdalla tehtävä imagonrakennus”. Tämä oli 2009, ja pian sen jälkeen nousit suosioon. Sattumaako?

”Kyllä se oli puhdasta sattumaa. Se oli sitä kärvistelyaikaa, että miten saisi musiikkihommat etenemään. Ei me oikein tiedetty, mitä me tehtiin. Mutta olen aina arvostanut sellaista, että itse tehdään pohjaduunia. Lainaan aina Toni Wirtasta tässä asiassa: ’Sitten, kun istut Datsunin takapenkillä rumpukamat sylissä, voit kutsua itseäsi muusikoksi’.”

Olet kuitenkin tuomaraina Voice Kids -ohjelmassa, jossa tehtaillaan puskista lapsiartisteja, joiden urat kestävät usein korkeintaan vuoden tai pari.

”Eikä sitä uraa tule välttämättä ollenkaan. Joo. Se on vanhemmille mietinnän paikka. Onhan se raffia kamaa, että lapset vedetään noinkin pinnalle. Mutta vain voittaja saa halutessaan tehdä sopimuksen, ja muille se on enemmänkin kokemus. Olin minäkin skidinä tenavatähdessä, eikä minulle kasvanut selkään näppylöitä.”

Tuleeko julkisuuden ja musiikkibisneksen paineissa ikinä sellainen olo, että voi kun olisi vain rautakaupassa töissä?

”Joo. Juttelin juuri entisen pomoni kanssa ja sanoin, että haluaisin tehdä yhden sunnuntaivuoron RTV:llä. Vaikka ilman palkkaa. Pääsisi fiilistelemään vanhojen duunikaverien kanssa. Minähän olin tuossa kulman takana (Eerikinkadun RTV Helsingin Kampissa) hommissa. Välillä sitä kaipaa, että kolmelta kaupan kautta himaan ja joka kuukausi saman verran rahaa. Nyt mennään sellaisessa tilanteessa, ettei koskaan tiedä, milloin ne hipsterit hyökkää ja vie mun työn!”

(Haastattelun jälkeen Wiskari soittaa promoottorilleen ja kertoo, että käväisee RTV:llä tapaamassa kavereitaan ennen seuraavaa haastattelua)

Lisää luettavaa