Haastattelussa Michael Monroe ja Sami Yaffa: Tarinoita Guns N’ Rosesista, Lemmystä ja vanhoista Hanoi-levyistä

08.04.2011

Uusimmassa Rumbassa entiset Hanoi Rocks -konkarit Michael Monroe ja Sami Yaffa muistelevat vanhoja ja turisevat mukavia listaykköseksi kimmonneen Sensory Overdriven tiimoilta. Näitä löpinöitä et löydä lehdestä – ja päinvastoin.

Teksti: Markus Laakso, kuva: Universal

Michael Monroe -bändin jäsenet asuvat Yhdysvalloissa ja eri puolilla Eurooppaa. Missä on bändin tukikohta tai kotipaikka?

Yaffa: ”Maapallolla, heh. Se riippuu siitä, mistä rundi alkaa. Viime vuonna kiertue lähti Jenkeistä, ja me treenattiin siellä kymmenen päivää. Ennen Suomen-rundia treenasimme vähän yli viikon Helsingin Nosturissa. Jengi lentää paikalle ja asuu frendien luona tai hotelleissa. Maailma on kutistunut halpalentoyhtiöiden takia.”

Miltä vanhat Hanoi-levyt kuulostavat tänä päivänä?

Yaffa: ”Hyvältä, mut jotkut sanoista ovat vähän juvenile.”

Monroe: ”Kuten esimerkiksi Back to the Mystery City, missä on se ”I can see by the way you walk / You’ve never been with a man before”? Lick Summer Love! Ai jai jai… Ja Andy sanoi vielä, että puhu siihen ”yeah, baby, when you turn the lights off”. Puhu sä ne mieluummin! Hitto, mua ahdistaa tänä päivänäkin, mä en ikinä sanoisi mitään tuollaista.”

”Two Steps from the Move on mun lemppari, siitä mä en skippaa yhtään biisiä. Lick Summer Lovea ja joitain muita en kuuntele ollenkaan. Mut ekassa lp:ssähän oli parempi soundi kuin tokassa. Tokassa, Oriental Beatissa, oli sentään tuottaja, Peter Wooliscroft.”

Kiersitte marraskuussa Isoa-Britanniaa Motörheadin kanssa, ja sinut kutsuttiin useana iltana laulamaan heidän Born to Raise Hell -klassikkonsa. Millaista touhu oli kulissien takana?

Monroe: ”Motörheadin roudarit diggasivat mun vierailusta, kun he näkivät muutoin saman show’n niin monta kertaa. Siellä oli helkkarin hyvä viba, tosi rauhallinen. Ei enää mitään ’eletään nopeasti ja kuollaan nuorina’-meininkiä. Ei hajuakaan sellaisesta. Siellä oli niin hyvät safkat, että mäkin lihoin pari kiloa. Kiva, rela fiilis.”

”Roudarit tulivat aina kyselemään, että tulenhan mä taas laulamaan. Lemmyllä on neljä monitoria täyttä bassoa ja Marshallin stackit, eli siltä tulee bassoa niin täysillä, ettei kuule mitään muuta. Sillä on mieletön soundi, hypnoottinen. Roudarit tulivat sanomaan tokalla kerralla, että meillä on nyt sulle monitori, että kuulet itseäsi paremmin. Seuraavana iltana he kysyivät taas, että ’you’re going to do it tonight, right?’. Sit ne laittoivat mulle kaksi monitoria, heh. Se oli tosi hieno kokemus, suuri kunnia.”

Lemmy lauloi myös tuoreen levynne Debauchary as a Fine Art -biisissä. Kertoisitteko studiosessioista?

Monroe: ”Mun kaveri, joka työskentelee CSI Miamin film crew’ssä, filmasi session.”

Yaffa: ”Se oli eka päivä studiossa, ja Lemmyllä oli ainoastaan iltapäivä aikaa hoitaa homma. Eli se oli eka biisi, jonka äänitimme. Vedettiin koko biisi kasaan kahdella otolla bändin kanssa. Lemmy tuli sinne, joi puoli pulloa Jack & Cokea, meni koppiin ja antoi palaa.”

Monroe: ”Pullosta ei ollut itse asiassa kuin kaulan verran juotuna päivän lopussa. Se vetää maltillisesti ja kohtuudella. Me annettiin sille vapaat kädet. Se oli tulossa neljältä, ja kello oli kymmentä vaille, kun saimme taustat purkkiin. Mä heitin siihen guide-laulun, ja se lauloi siihen.”

Yaffa: ”Tehän kirjoititte sanat uudestaan siinä kahvipöydässä.”

Monroe: ”Joo, istuttiin alas ja ruvettiin kirjoittamaan chorusta uusiksi. Säkeistössä oli sen mielestä ihan loistavia juttuja, mut chorusta muutettiin. Chorukseen pantiin ”I know what my world is for / All for one and screw you all”. Mulla oli ”All for one and fuck the rest”. Jos se olisi yskässytkin, me kaikki olisimme olleet, että ’yeah!’.”

Lemmy-dokkarista käy ilmi, että mies haluaa hoitaa laulunsa rauhassa, ylimääräisten silmien tavoittamattomissa. Pitikö tämä kutinsa teidän sessioissanne?

Monroe: ”Se veti mut sivuun control roomissa, kun vedin omaa lauluani ja sanoi, että en kai mä seiso tuossa keskellä ja kaikki ympärillä – en mä halua siinä laulaa. Sanoin, että ei ei, sulla on oma koppi tuolla. Okei, no problem. Se halusi siis olla omassa rauhassa, mutta kyllä kaikki sen näki kopin ikkunasta.”

Olet itsekin vieraillut usealla korkean profiilin albumilla, kuten Guns N’ Rosesin Use Your Illusion I:lla (1991) ja The Spaghetti Incident?:llä (1993). Millainen meininki oli noissa äänityksissä?

Monroe: ”Mut pyydettiin Losiin tekemään saksofoni ja huuliharppu Bad Obsessioniin. Slash oli siinä enemmän musical director. Sillä oli aika selvä idea, mitä se halusi harppuriffiin, jonka se oli vetänyt skittalla. Axl ei ollut edes silloin paikalla. Se kävi moikkaamassa ja häipyi taas jonnekin.”

”Hengasin kyllä enemmän Axlin kanssa vapaa-aikana. Ajeltiin ympäriinsä sen autolla. Se mut alun perin kutsuikin sessioihin. Sanoin sille, että sulla on aukko sivistyksessä, jos et ole kuullut The Dead Boysia, mä teen sulle kokoelman. Me kuunneltiin sitä kasettia sit sen autossa, kun ajeltiin pitkin Hollywoodia.”

”Se oli, että tästä biisistä, Ain’t It Funista, on pakko tehdä cover, ja soitti Slashin ja kundit paikalle. Mä tein guide vocalsit joka otokseen, ja ajattelin, että tää on hienoa, tehdään tää Stivin muistoksi. En pyytänyt mitään rahaa siitä, ja se oli koko jutun pointti – kunhan levylle tulee vaan maininta, että ’In memory of Stiv Bators’ ja kymmenetmiljoonat ihmiset näkevät Stivin nimen siinä. Sanoin myös, että ”just spell my name right”, heheh.

”Vedettiin Matt Sorumin, Duffin ja Slashin kanssa biisin pohjat alas varmaan kymmenen tai viisitoista kertaa. Axl tuli paikalle vasta seuraavana päivänä. Se oli sitä mieltä, että mä kuulostin ihan Stiviltä joissain kohdissa. Mä sanoin, että ’hei, osaan imitoida Stiviä, mutta tästä pitää tehdä uusi juttu’.”

”Linet jaettiin niin, että mikä sopi kellekin. Axl oli just breakannut Stephanie Seymoren kanssa, joten mä ehdotin sille, että voisit laulaa tän lainin: ’Ain’t it fun when you tell her she’s just a cunt’. ’Yeah, I love that!’, heheh. Mut tää on mun laini: ”Ain’t it fun when you’ve broken up every band that you’ve ever begun”. Ihan ammattilaisia ne oli, mutta Axl tuli ja meni miten huvitti. Kaikki olivat selvästi vähän varpaillaan siitä, mitä se haluaa. Hyvä yhteishenki niillä oli. Kukaan ei ollut otsa rypyssä, vaan fiilis oli kuitenkin tärkeintä äänityksissä. Kyllä niillä oli ihan oikea asenne siihen.”

Soititte kesällä Guns N’ Rosesin kanssa samalla lavalla Helsingin Kaisaniemessä. Tapasitteko Axl Rosen?

Monroe: ”Bändi tavattiin, mut Axl oli omissa oloissaan jossain. Ei näkynyt. Bändin jäsenet ovat meille tuttuja. Rumpalikin on vanha kaveri.”

Sami Yaffa, miltä sinusta tuntui, kun Hanoi Rocks kasattiin uudelleen eri kokoonpanolla?

Yaffa: ”Ngg… Ngg…”

Monroe: ”Pidetään positiivisena tämä haastattelu, heh. Ei siitä sen enempää, se oli sellainen closure, että oli kiinnostavaa nähdä, mihin tää…”

Yaffa: ”Ne oli Suomessa ja mä Nykissä ja whatever.”

Monroe: ”Pyydettiin Samia mukaan, mutta olimme myöhässä.”

Yaffa: ”Mä olin jo (New York) Dollsissa silloin, eli a day late, a dollar short, heheh.”

Juttu jatkuu tänään ilmestyneessä Rumbassa 5/11.

Lisää luettavaa