Poets of the Fall porskuttaa toiselle vuosikymmenelleen listaykkösenä. Ihailijat puolustavat yhtyettä intohimoisesti lehdistön piikkejä vastaan. Rumba kysyi laulaja Marko Saarestolta, kuinka hän pitää fanit kiinnostuneina.
Teksti: Samuli Launonen
Muiden yhtyeiden sietää kadehtia Poets of the Fallia: sillä on aidosti intohimoisia ihailijoita.
Fanit ovat pysyneet yhtyeen rinnalla yksitoista vuotta. Sen kuudes albumi Jealous Gods ilmestyi viime viikolla ja nousi sekä Rumban levylistan että Suomen virallisen albumilistan ykköseksi.
Kriitikot ovat alusta alkaen arvostelleet yhtyettä säyseäksi ja kliiniseksi. Nettifoorumeilla Poets-fanit puolustavat vuodesta toiseen idoleitaan kylmää lehdistöä vastaan.
Ihailijoiden sivustatuki on kullanarvoista kokoonpanolle, jolla ei ole takanaan ison levy-yhtiön markkinointikoneistoa.
Laulaja Marko Saaresto sanoo puhelimessa, että varsinkin aluksi piikit satuttivat.
”Kun kritiikki on kielteistä, se ei tietenkään tunnu kivalta. Positiivinen taas tuntuu.”
Hänen oma suhtautumisensa arvosteluun on kuitenkin muuttunut.
”Me tehdään meidän juttua ja lehdistö omaansa. Niistä muodostuu symbioosi, johon jokainen palanen kuuluu.”
Poets of the Fall on kirjoittanut oman tuhkimotarinansa. Siinä Saaresto, kolmekymppinen mainostoimiston omistaja, myy musiikillisen unelmansa alttarilla firmansa, autonsa ja asuntonsa ja nousee kestävään kuuluisuuteen.
Saaresto ja kitaristi Olli Tukiainen perustivat Poets of the Fallin keväällä 2003. Yhtyeen tähti syttyi 2004, kun sen ensimmäinen single Late Goodbye nousi tietokonepelin avulla hitiksi.
Sen jälkeen Poets on julkaissut kuusi albumia, joista jokainen on ollut listamenestys, kaikki oman Insomniac-levy-yhtiönsä kautta. Kirkkaimmillaan suosio loisti toisen albumin Carnival of Rust aikaan vuonna 2006.
Yhtye vastaa omista aikatauluistaan, markkinoinnistaan ja visuaalisesta ilmeestään.
Suomessa tehty englanninkielinen rock ei tunne monta tällaista menestystarinaa. Siitä huolimatta tai siksi musiikkilehdistön nihkeys on pitänyt pintansa läpi vuosien.
Ristiriita median ja yleisön suhtautumisessa kristallisoitui viisi vuotta sitten, kun Poetsin ihailija kirjoitti kipakan, avoimen kirjeen Rumban kriitikolle.
Ihailijan mielestä arvostelijan kielteinen teksti merkitsi vain yhtä asiaa: tätä otti pannuun, että Poets ei lähde mukaan suomalaisten rockpiirien sisäsiittoisiin kännisekoiluihin.
”Ketään bändistä ei yksinkertaisesti kiinnosta pönkittää rokkikukkoegoaan kaveeraamalla jokaikisen valluvalpion ja pekkarokkitoimittajan jatkoporukoissa. Osa bändistä ei edes juo viinaa! Härregud”, ihailija tykitti.
Kriitikko moitti yhtyeen Revolution Roulette -albumia liian turvalliseksi.
Saaresto sanoo, ettei hän haluakaan tarjoilla kenellekään vaaraa, vaan jotakin aivan päinvastaista.
”Vaaraa hakeva löytää varmasti etsimänsä muualta.”
Kuusi albumia ja yksitoista vuotta voivat tiristää mehut yhtyeestä kuin yhtyeestä. Monet saavat uralleen pituutta uudistamalla musiikkiaan.
Poets ei ole erityisesti uudistunut. Sen radioystävällinen, hämärän sävyillä silattu pop on pysynyt perusteiltaan samana vuodesta toiseen.
”Kuulen usein, että musiikkimme on aina samanlaista. Totta kai se on – ja toisaalta ei ole. Tarinat ja soundit uudistuvat ja samalla pysyvät tuttuina ja kodikkaina.”
Yksi kriitikoiden lempiargumenteista bändiä vastaan on ollut, että yhtyeen musiikki on tosikkomaista. Jealous Godsissa on Saareston mielestä enemmän kepeyttä ja huumoria kuin hänen yhtyeensä aiemmilla levyillä.
”Emme yrittäneet lisätä huumoria tietoisesti, mutta olen löytänyt helpomman tavan katsoa maailmaa, ja se kuvastuu levyllä”, Saaresto sanoo.
Hän ei omista reseptiä, jolla muusikko saa ihailijat pysymään kyydissä. Tärkeintä on pitää oma motivaatio yllä tekemällä musiikin ohella muita asioita.
”Pitää vaikka opiskella kieliä tai lukea astrologiaa.”