Mitä tapahtui Deep Purplen Suomen-keikalla 1993, kun Ritchie Blackmore lähti bändistä ovet paukkuen?

11.02.2014

Otso Karhu sai langan päähän itsensä Deep Purplen Ian Gillanin. Rockveteraani kertoi bändinsä kyllästymisestä levyttämiseen, Kaksi vuotta sitten menehtyneestä Jon Lordista, Smoke on the Waterista, Child in Timesta ja orkesterin maineikkaasta ex-kitarististakin.

Teksti: Otso Karhu, kuva: Jana Blomqvist

Kevyet 46 vuotta pystyssä pysynyt rockjättiläinen Deep Purple elää ja voi hyvin. Vielä pari vuotta sitten yhtyettä painoi väsymys ja luovuuden puute, eikä levynteko juuri innostanut. Suunta kääntyi, kun tuottaja Bob Erzin astui kuvioihin ja teki yhtyeen kanssa heidän 19. studioalbuminsa Now What?!.

Heinäkuussa 2012 kuolleen kosketinsoittajan Jon Lordin muistolle tehdyllä pitkäsoitolla on 68-vuotiaan laulajan Ian Gillanin mukaan paremmat soundit kuin orkesterin millään muulla levyllä. Hän kokee yhtyeen saaneen vanhan Purple-hengen takaisin.

Millaisia fiiliksiä sinulla on uudesta Now What -albumista?

“Tämä oli huikea kokemus – kaikki toistemme tapaamisesta Bob Ezrinin mukaan tulemiseen. Tämä on parhaimmalta kuulostavq levymme koskaan. Olin ennen usein pettynyt äänityksiemme soundiin, mutta Ezrin teki meille parhaimmat soundit koskaan. Lisäksi levy-yhtiön panostus ja julkinen vastaanotto on ollut mahtavaa. Albumi on ollut listaykkösenä monissa maissa. Olen melko varma, että teemme uuden levyn pian.”

Viime albumistanne on kulunu yli kahdeksan vuotta. Mikä vei teidät takaisin studioon?

“Olimme hukanneet innostuksen levyjen tekemiseen. Levy-yhtiön mielestä uuden albumin julkaisu kannatti, mutta emme innostuneet ideasta. Ezrin kuitenkin vakuutti meidät. On hienoa, että tässä vaiheessa uraamme asiat voivat äityä näin mielenkiintoisiksi.”

Bändi on kertonut äänittäneensä albumin noudattamatta musiikillisia sääntöjä ja normeja. Mitä tällä tarkoitatte?

“Olemme aina pyrkineet välttämään kaavoja, vaikka olemme astuneet ansaan on viime vuosina usein. Muistan Amerikan-kiertueemme, kun Warner Brothersin edustaja näki keikalla yleisön riehaantuvan Smoke on the Waterista. Hän ei ollut kuullut kappaletta – se ei soinut radioissa seitsemän minuutin pituuden vuoksi. Hän meni studioon, teki singleversion, ja nyt kappale on ollut internetin soitetuimpia kansainvälisissä radioissa.”

”Biisien lyhentämisestä tuli meille salainen sääntö. Lyhyt biisi ilmaistaan eri tavalla, kuten novelli verrattuna romaaniin. Tiivistäminen kadotti hyvät asiat Purplesta: improvisoinnin, tekstuurin, dynamiikan ja musikaalisuuden.”

”Nyt olen helpottunut, sillä teemme studiossa, sitä mitä teemme lavalla. Saimme takaisin Deep Purplen luonteen – sitä tarkoitan musiikillisten sääntöjen poistamisella. Albumi onkin enemmän Purplea kuin moni aiempi. Sen luonne kumpuaa alkupään tuotannosta, esimerkiksi In Rockista (1970).”

Deep Purple on tunnettu ennen kaikkea rock-klassikoistaan. Kuinka vaikeaa on saada fanit kiinnostumaan uudesta materiaalista?

“Teemme sitä, mikä tulee meiltä luonnostaan ja toivomme ihmisten pitävän siitä. Trendejä emme ole koskaan seuranneet. Olemme ennen kaikkea livebändi, ja ainoa syy levyjen teolle on tuottaa uutta materiaalia keikoille. Nyt show toimii loistavasti, eikä uuden levyn vaikutusta siihen voi väheksyä.”

Kuinka kyllästynyt olet soittamaan klassikkokappaleitanne?

“En lainkaan. Ystäväni sanoi nähneensä Smoke On The Waterin livenä kuudesti, ja joka kerta se oli erilainen. Show’ssamme on neljä elementtiä: klassikkokappaleet, haasteellisempi ja radioissa soimaton tuotanto, uusi materiaali ja improvisaatio. Näin show pysyy tuoreena, eikä koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Voimme luottaa vain itseemme ja faneihin.”

Albumi kunnioittaa Jon Lordin muistoa. Millainen bändikaveri hän oli?

“Jon oli meistä aikuismaisin, ja luulen hänen kasvaneen muita nopeammin. Uskomaton muusikko mahtavalla, kuivalla huumorintajulla. Hän oli 50% sitoutunut bändiin ja 50% itsekäs, kuten me kaikki. Näin häntä usein Purplesta lähdön jälkeen. Hän rakasti hyvää ruokaa ja viiniä, oli aina taskut täynnä uskomattomia tarinoita ja anekdootteja.”

”Uskon hänen väsyneen kiertueisiin ja halunneen tilaa orkesterityölleen. Viimeisinä vuosina hän ei edesauttanut bändissä, ei soittanut sooloja ja piileskeli pimeiden lasiensa takana. Hänen piti kai päästä eteenpäin. Pidämme häntä Purplen historian tärkeimpänä henkilönä, ohjaavana kätenä ja ystävänä. Me kaikki välitimme hänestä paljon.”

Mitä Jon sanoisi uudesta albumista?

“Jon ei ollut tyytyväinen viime vuosien kaavoihin kangistumiseen. Ennen Ritchie Blackmore saattoi haluta soolonsa yhdestä sävellajista, Jon toisesta, minä kolmannesta. Tämä johti silloin suureen sävellajivaihdoksien määrään. Palasimme nyt siihen, joten uskon Jonin pitävän albumista. Hän mahtaa olla tuolla korkeuksissa nyt todella kateellinen.”

Tämä on siis syy sävellajivaihdoksienne suureen määrään?

“Kyllä, jokainen halusi soolon eri lajista. Vaihdokset tekevät kappaleesta kiinnostavan. Niiden avulla uuden instrumentin esiin tuominen on helppoa – orkestereissa tämä on arkipäivää. ’Kolme sointua ja rock’n’roll’ ei ollut meidän juttumme. Tarvitsimme dynamiikkaa, aggressiivisuutta, huumoria, romantiikkaa ja sävellajivaihdosten tuomaa väriä. Smoke on the Waterin duuri-molli-vaihdoksesta Jon sanoi: ‘ei noin voi tehdä’.”

Minkä kokisit Jonin parhaaksi kappaleeksi Deep Purplessa?

Child in Time. Olen aina sanonut, että parhaat biisit kirjoitetaan kahdessakymmenessä minuutissa. Child in Time kirjoitettiin kymmenessä. Jon istui harjoitteluhuoneessa, esitteli kauniita sointuja It’s a Beautiful Dayn kappaleesta Bombay Calling. Hidastimme sen neljäsosaan ja aloitin päälle hyräilyn. En aluksi tiennyt sen olevan toinen kappale. Jon leikitteli musiikilla paljon. Puolet siitä oli puhdasta jazzia, puolet klassista. Ja välillä Jerry Lee Lewisia.”

Viimeinen Ritchie Blackmoren kanssa soitettu Purple-konsertti oli Helsingissä vuonna 1993. Hän lähti keikalta kesken kappaleen. Miten muistat illan?

“Muistan hyvin pukuhuonetapaamisen. Richie repi passistaan sivun irti ja lähti pois. Levy-yhtiö vaati meitä hakemaan Ritchien takaisin, tai he repisivät sopimuksen. Paljon itkua ja epätoivoa, kuin perhe rikkoutuisi. Päätimme pukuhuoneessa, että hankimme sijaisen. Ritchie oli niin lapsellinen, että hänen lähtönsä oli helpotus. Menimme baariin nostamaan maljan tulevaisuudelle, ja bändin hajoamista odottanut Ritchie oli raivoissaan. Hän oli varma, että lopettaisimme.”

”Me kaikki kehitymme eri nopeuksilla, ja Ritchie oli meistä hitain. En ole puhunut hänen kanssaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja on harmi, että hän muuttui kaverista kontrollifriikiksi. Elämä oli kurjaa silloin, mutta nyt kaikki on paljon paremmin”.

Mitä ajattelet Ritchiestä nyt?

“Pystyn katsomaan taakseni ilman katkeruutta. Ritchie oli loistava kitaristi, pitkäaikainen huonetoverini, ja hänellä oli fantastinen huumorintaju. En halua uusia suhdettani häneen, sillä haluan pitää muistoni positiivisina. Toivon hänelle hyvää. Suhteemme ei ole kylmä, vaan kasa vanhoja hyviä muistoja.”

Lisää luettavaa