Nousussa 5/12: Suvi Koivu on liian ronski runotytöksi

05.06.2012

Tamperelaisella Suvi Koivu -yhtyeellä olisi täydet mahdollisuudet tehdä sievää utupoppia, mutta ajatus tuntuu kokoonpanon jäsenistä masentavalta. Siksi uusi tulokas pyrkii isoihin tunteisiin, suoraviivaisuuteen ja siihen, että sormillakin saa syödä.

Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Jukka Salminen

2000-luvun puolivälissä suomalaisia naisartisteja pongahti pintaan niin tiuhaan, ettei perässä meinannut pysyä. Syntyi kaksi kuppikuntaa: sievistelemättömät rääväsuut ja ne, jotka hissuttelivat ja kuiskivat. Suvi Koivu kuulostaa artistilta, joka edustaa jälkimmäisiä jippuja.


Ajatuksessa on kaksi virhettä. Ensinnäkin Suvi Koivu on yhtye. Toiseksi Suvi Koivu on liian ronski soittaakseen hattaraista runotyttöpoppia.

”Kun aloimme tehdä musiikkia, nuorten suomalaisten naislauluntekijöiden buumi oli valloillaan. Mietimme, millaista musiikkia haluamme tehdä ja oli selvää, ettei ainakaan samanlaista. Emme halunneet tavoittaa päivän modernia soundia emmekä tehdä runotyttömusaa. Niissä tyyleissä ei ole mitään vikaa, mutta ne eivät ole meitä varten. Silti musiikkimme on aika hienostunutta”, Suvi Koivun kitaristi Ville Aalto linjaa.

Vieressä laulaja Suvi Koivu nyökyttelee ja ottaa hörpyn isosta kokiksestaan.

”Musiikkimme on kaunista poppia mutta ei kuitenkaan hempeää runotyttölaulantaa. Ei mitään villasukalla taputtelua. Olen liian ronski runotytöksi. Musiikkimme on tosiaan hienostunutta, mikä on aika huvittavaa, koska meistä kukaan ei ole kovin hienostunut. Syömme sormin kananugetteja”, Koivu virnistää ja viittaa edessään olevaan korilliseen ranskalaisia ja friteerattuja kananpaloja, joita hän popsii sormin suuhunsa.

Miksi yhtyeelle ei keksitty nimeä, joka kenties veisi ajatukset pois villasukkahempeilystä?

”Ennen kuin tapasimme, Suvi teki musiikkia omalla nimellään, joten se jätettiin. Kappaleet henkilöityvät Suviin vahvasti, joten tuntui järkevimmältä olla keksimättä uutta nimeä, vaikka sitä mietittiinkin jossain vaiheessa. Suvilla on nätti ja runollinen nimi, joka näyttää hyvältä levyn kannessa”, Aalto sanoo.

Tehdessään pesäeroa suomalaisiin nuoriin naisartisteihin yhtye lähti samalla tietoisesti hakemaan 1980–90-lukujen kirkasta kitarapop-soundia. Bändin kokonaisvaltaisena tavoitteena oli muodon puhtaus ja teollisen äänimaailman karttaminen. Tästä kiitosta on antanut muun muassa Rumban Tapio Ahola, joka soi Suvi Koivun Matkalla uuteen kaupunkiin -debyytille ylisanojen lisäksi neljä tähteä.

”Suvi Koivun musiikki on höyhenenkevyttä ja raikasta, mutta samalla mietteliästä ja haikeaa. Osaamattomissa käsissä Koivun kaltainen kitarapop on usein pikkunättiä näpertelyä, mutta Matkalla uuteen kaupunkiin on selvästi syntynyt vahvan näkemyksen ja taidon ohjastamana”, Ahola kehui Rumbassa 4/12.

Osaamattomissa käsissä levy ei ole ollutkaan, sillä Ville Aalto on soittanut vuosia Ultramariini-yhtyeessä eikä Koivukaan ole noviisi. Hän on laulanut taustoja niin levyllä kuin livenäkin isoveljelleen Matti Johannes Koivulle. Yhdennäköisyys on silmiinpistävä: vahvat piirteet, korkeat poskipäät ja samanlainen syvä katse.
Kyllästyikö nuorempi Koivu laulamaan taka-alalla?


”En missään nimessä! Minulle oli juuri oikea paikka laulaa Matin taustalla. Ihmettelin yleisöä ja sitä, miltä baareissa haisee, jännitin takahuoneessa muiden mukana. Opittuani tietyn teknisen taidon pystyin ottamaan vastuuta ja tekemään näitä hommia itse. Taustalla työskentely toi varmuutta. Se oli oppikoulu.”

Oikeaan aikaan tapahtui oikeita asioita: Koivu muutti Tampereelle ja tapasi isoveljensä bändikaverin Aallon vuonna 2006. He alkoivat tehdä yhdessä demoja, ja vuoden jälkeen mukaan tarttuivat Konsta Pokkinen ja Olli Sillanpää. Laulaja oli haaveillut pitkään ennen muuttoa oman levyn tekemisestä, mutta viimein Tampereella puuttuvat palaset loksahtivat yhteen.

Koivu työskentelee sairaanhoitajana Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Kyseessä ei ole kuitenkaan äitelä amerikkalaiselokuvan juoni, jossa lahjakas laulajatar raataa onnettomana tavistyössään, kunnes varakas ja epäilemättä lihaksikas levy-yhtiömoguli pelastaa hänet kurjuuden keskeltä. Päinvastoin Koivu rakastaa sairaanhoitajan työtään eikä olisi valmis luopumaan siitä edes musiikin takia.

”Musiikkihommassa kyse on pitkälti minusta ja esiintymisestä. Se on sellaista minä, minä, minä -ajattelua. Sairaanhoitajan työssä kyse ei ole minusta, se on ihanan vapauttava tunne! Minulla on kaksi työtä, jotka tasapainottavat toisiaan todella hyvin. Eikä minun onneksi tarvitse valita, vaan voin pitää kummatkin rakkaat ammattini.”
Suvi Koivussa ei muutenkaan kilpailla ajasta ja huomiosta, vaan muita työsuhteita kannatetaan.

”Kaikilla meillä on muita juttuja, se on tervettä. Nykyään on lähes mahdotonta luoda sellaista uraa, joka pyörisi vain yhden bändin ympärillä. Olisi kuitenkin kurjaa, jos ihmiset ajattelisivat, että Suvi Koivu on sivutoimi tai projekti. Bändit eivät kilpaile keskenään”, Aalto muistuttaa.

Parivaljakko kertoo yhteistyön olleen vaivatonta. Biisit tehtiin niin tiiviissä yhteisymmärryksessä, että levyn valmistuttua heillä oli hankaluuksia muistaa, kummalle Teosto-oikeudet kussakin kappaleessa kuuluvat.

Tämä on helppoa uskoa, sillä istuessaan helsinkiläisen baarin pöydässä Aalto ja Koivu tuntuvat olevan samaa kieltä kaikesta. Kun toinen puhuu, toinen nyökkäilee ja toisinpäin.

Molemmat vastasivat myös debyytin sanoituksista, joista osa on kirjoitettu yhdessä, osa erikseen.

”Suvin omissa sanoituksissa on se hyvä puoli, ettei niissä ole sellaista ärsyttävää sukupuolistereotypiaa toisin kuin yleensä suomalaisessa pop- ja rocklyriikassa. Oli helppoa kirjoittaa sanoja Suville sopiviksi”, Aalto sanoo.

Samanmielisyys on liki häiritsevää. Ainoaksi eroavaisuudeksi paljastuu säälittävän pieni näkemysero siitä, mitä värejä haluttiin valita debyytin kanteen. Tarina lässähtää kuitenkin kompromissiin. Kaiken voi nähdä silmien edessä: miten Koivu istui Aallon olohuoneessa soittamassa demoaan, kuinka he molemmat siitä innostuivat ja kuinka ”kaikki vain tapahtui juuri oikein”. Suvi Koivu tuntuu ennen kaikkea mutkattomalta yhtyeeltä, suoralta ja innostuneelta.

”Aktiivinen tekeminen ruokkii itseään. Meillä on halu tehdä uutta, joten seuraavaksi tähtäimessä on toinen levy”, Aalto päättää.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 5/12. Lue Matkalla uuteen kaupunkiin -levyn arvio tästä.

Lisää luettavaa