Taivas Helsingin tuomiokirkon yllä loimuaa punaisena. Kirkon katolle kiipeää neljä miestä, joista yhden pilottitakin selkämykseen on kirjailtu 666.
Toinen puhaltaa katolla savurenkaita, kolmas sytyttää suussaan kymmenen savuketta kerralla. Pian he päätyvät asuntoon, joka tuhotaan sorkkaraudoilla. Sitten ammuskellaan revolvereilla. Ruusu palaa. Mies oksentaa sinistä maalia. Nähdään vilaus Lermontovin tarpeetonta ihmistä käsittelevästä romaanista A Hero of Our Time.
Yllä oleva on synopsis Pekko-nimisen teknoartistin tammikuussa julkaistusta Hunger-musiikkivideosta. Anton Tammen ohjaamasta dystooppisesta Helsinki-kuvauksesta on viimeisten kuukausien aikana muodostunut jonkinmoinen viraali-ilmiö. Videota on katsottu Vimeossa jo lähes 300 000 kertaa.
Tammikuussa Vimeon työntekijät valitsivat Tammen ohjauksen yhdeksi kuukauden parhaista julkaisuista. Toukokuussa Hunger kilpailee puolestaan Berliinin musiikkivideojuhlilla parhaan kokeellisen teoksen kategoriassa. Pekon lisäksi Berliinissä on ehdolla videoita sellaisilta artisteilta kuten Beyoncé, Kendrick Lamar ja Massive Attack.
”Oli sairaan mukava yllätys, miten video otettiin vastaan Suomessa. Ei tullut kommentteja, että siellä ne belsebuubit hyppii katoilla”, Hunger-biisin säveltäjä Pekko Heikkilä kertoo studiossa Suomenlinnassa.
”Video on tuskakertomus. Kertomus siitä, kun sydäntä polttaa joka päivä.”
Heikkilä on muusikko, joka on kiinnostunut myös elävän kuvan tarjoamista mahdollisuuksista. Musiikkivideoestetiikan suurimpana innoittajana hänelle toimii italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolini: vuonna 1975 kuollut ristiriitainen, marxilainen elokuvantekijä, joka tutki työssään esimerkiksi italialaisen yhteiskunnan fasistista perintöä ja tukahdutetun seksuaalisuuden synnyttämiä pohjavirtauksia.
”Pasolinin leffoissa on hyvä meno. Hänen tapansa sekoittaa fantasiaa, fiktiota ja todellisuutta kiinnostaa.”
Erityisen vaikutuksen Heikkilään on tehnyt vuosina 1971–74 julkaistu Elämän trilogia.
”Sen viimeinen osa, Tuhat ja yksi yötä, on kaunein elokuva, mitä on koskaan tehty. Itken aina, kun katson sen.”
Oli kuitenkin lähellä, ettei kesällä 2014 kuvattua Hunger-videota olisi koskaan julkaistu. Prosessi pitkittyi ja alkoi kyllästyttää tekijöitään.
”Mietittiin Antonin kanssa, että oltaisiin katsottu se vain joskus kahdestaan ja heitetty kovalevyt sillalta alas.”
Valmiin materiaalin tuhoaminen on tyypillistä Heikkilälle, jonka taiteellista ilmaisuprosessia hallitsee korostunut itsekriittisyys. Hänen ja Tammen aikaisemmat videoprojektit on poistettu verkosta raivopuuskan vallassa. Vähän aikaa sitten hän tuhosi valmiita biisejä ennen julkaisua.
Miksi?
”Koska se on kaunista. Maailma on täynnä kädenlämpöistä tavaraa, enkä halua laittaa sitä pihalle yhtään enempää.”
Kuten Pasolinille, myös Heikkilälle taiteilijuuden synnyinpaikka on Italia. Heikkilä oli soittanut bassoa 12 vuotta erilaisissa bändeissä: death metalia, rockia ja popimpaa metallia. Eräänä iltana vuonna 2012 hän kuvasi Firenzessä videon, jossa kiipesi Santa Maria del Fioren katolle. Siihen tarvittiin musiikkia.
Heikkilä kokeili ensimmäistä kertaa konemusiikin säveltämistä ja jäi sille tielle.
”Haluan tehdä mahdollisimman syvälle uppoavaa, yksinkertaista ja toisteista musiikkia. Haluan, että voin laittaa silmät kiinni ja kuunnella kahdeksan minuuttia samaa yhden tahdin luuppia, joka kuulostaa saatanan kovalta koko ajan”, Heikkilä sanoo rauhallisessa, kohtumaisessa äänityshuoneessa, jota hallitsee valtava määrä tekniikkaa ja iso kaiutinjärjestelmä.
Tämä on paikka, jossa levoton sielu voi ajatella ja tuntea. Tästä, musiikin tekemiseen uppoutumisesta, Pekossa lopulta on kyse – ei videoiden katselukerroista tai orastavasta suosiosta.
”Se toistuva luuppi on keidas, jota kohti kävelen siinä autiomassa, jossa nyt olen. Mutta yksinkertaiset asiat ovat samalla kaikkein hienoimpia ja vaikeimpia toteuttaa.”
Yksinkertaisuus, toisteisuus ja musiikkiin uppoutuminen ovat teknokulttuurin kulmakiviä. Ulkopuolisen silmin katsottuna teknoskene näyttää siltä, että siihen olisi sisäänrakennettu tietty inklusiivisuus. Parhaat bileet vetäytyvät syrjäisiin rakennuksiin, omalakiseen pimeyteen, jossa ei kuvata ja josta ei puhuta.
Miten Hungerin saavuttamat katselumäärät suhtautuvat tähän? Onko esimerkiksi EDM:n ja Weekend-festivaalin supersuosio läikkymässä myös kotimaiseen teknoon?
”Toivottavasti ei ainakaan tämän videon takia”, omaa Sexdate-klubia Sebastian Holmin kanssa pyörittävä Heikkilä naurahtaa.
Hän huomauttaa, että teknobileet toimivat aivan hyvin myös niin sanotulla tavallisella klubilla. Kyse on vain siitä, kuinka hyvä meininki tanssilattialla on.
”Weekend-festareilla on paljon kävijöitä, jotka haluavat vain pitää hauskaa ja olla hyvien tyyppien seurassa. Se on ihan fine. Teknon löytävät ne, joita musiikki kiinnostaa.”
Voiko EDM siis toimia porttihuumena teknoon?
”Mikä tahansa voi. Minulle se oli heavy-musiikki.”