Rock-dokumentit koskettavat useimpia musiikkifriikkejä takuulla yhtä paljon kuin fanikrääsä, musiikkilehdet, elämänkertakirjat – joskus jopa enemmän kuin levyt ja keikat.
Elävänä todisteena siitä toimii joka toinen viikko järjestettävä rock-aiheinen baarivisailu, jossa käyn Helsingissä. Lähes joka kerta joukkueessani puhe kääntyy tuoreisiin musiikkiaiheisiin dokumenttielokuviin, joita joku jäsenistä on nähnyt joko internetistä, Yle Teemalta tai jostain muualta. Puhuttavaa useimmiten riittää lähtien jo siitä, missä mikäkin pätkä on katsottavissa.
Siksi ei ole ihme, että rockelokuville on jopa omistettu yksi festivaali Suomessa, Joensuussa vuosittain järjestettävä Rokumentti.
Mutta nyt niistä ovat kiinnostuneet myös nykytaiteilijat. Tai ainakin yksi sellainen: Helsingissä maaliskuun aikana pidettävän nykytaiteen tapahtuman IHME-festivaalin tämän vuoden taiteilija, maineikas brittiläinen konsepti-, installaatio- ja videotaiteilija Jeremy Deller.
Deller on niin lumoutunut rock-dokumenteista, että hän haluaa esittää niitä yleisölle kokonaisen vuorokauden ajan tauotta. Tämän tapahtuman nimi on 24 Hour Rock Show, joka esitetään 28.–29.3. Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla osana IHME-päiviä. Koko vuorokauden ohjelman voit tarkistaa täältä.
Jututin Jeremy Delleriä 24 Hour Rock Show’n elokuvista ja rock-dokumenteista yleisestikin. Puhuttava ei loppunut häneltäkään kesken.
Kuinka alkujaan sait idean 24 Hour Rock Show’hun, Jeremy Deller?
”IHME-päivillä on viikonlopun aikana paljon konferensseja ja puhetta. Halusin keskimmäiselle päivälle jotain muuta kuin puhumista, jotain vähän epätavallista.
Oikeastaan halusin tehdä tämän itseni takia – nähdäkseni, onko mahdollista järjestää tällaista tapahtumaa. Taiteilijana saa tehdä asioita, mitä muut eivät saa.
Olen kasvanut 1970-luvulla, ja minulle rockin kulttuuri on aina ollut dominoiva kulttuuri. Halusin juhlia tätä kulttuuria. Mukana on nostalgiaa, mutta ennen kaikkea kyse on tosi tärkeästä kulttuurisesta ajasta. 1960–70-lukujen taite oli uuden taidemuodon synty.
Haluan näyttää filmejä, joissa otetaan musiikki vakavasti ja jotka ovat hyviä leffoja. Tämä on julkilausuma siitä, että tuo kulttuuri on tärkeää.”
Kuinka tapahtuman filmit valittiin? Otitteko vastaan yleisön toiveita?
”Saimme muutamia ehdotuksia ihmisiltä. Valitsin niistä ne, jotka olisin muutenkin halunnut mukaan: Gimme Shelterin (1970) ja Stop Making Sensen (1984). Muutoin valitsin sellaisia elokuvia joista itse pidän ja joita arvelin ihmisten haluavan nähdä.
Mutta emme saaneet kaikkia leffoja jotka halusimme. On uskomatonta, kuinka monet todella tärkeät elokuvat ovat vain kadonneet. Niiden oikeuksien omistaja ei ole selvillä eikä lupia saada.
Yritin saada erään tunnetun filmin Beatlesin ensimmäisestä Amerikan-matkasta vuonna 1964 (oletettavasti nimeltään What’s Happening! The Beatles in the U.S.A.). Kukaan ei tiennyt, kuka sen oikeudet omistaa.
Toisaalta kaikki on nykyään verkossa ja mahdollista nähdä milloin vain. Jokaista valikoimaamme filmiä kohden olisi ollut joku toinen, jonka olisimme halunneet näyttää, mutta jota emme saaneet.
Valikoima on aika perinteinen, mutta vaikkapa Gimme Shelter, jonka kaikki ovat nähneet, on klassikko. Ja se on klassikko siitä syystä, että se on yksi kaikkien aikojen parhaista dokumenttielokuvista. Ei ainoastaan musiikkidokumenteista.
Minulla on kauhea pelko huonosti leikattuja elokuvia kohtaan, joten sekin oli tärkeä kriteeri. Siitä huolimatta katsoisin minkä vain leffan, joka kertoo bändistä kiertueella, vaikka vihaisin siinä kuvattavaa bändiä. Rakastan takahuoneita, niitä ihmisten välisiä suhteita, minulla on pakkomielle tähän kulttuuriin. Ei välttämättä itse musiikkiin.”
Mainitse joitain suosikkejasi valikoimasta.
”Can Free Concert (1972) on hieno. Siinä kuvataan, kun Can-yhtye soittaa lastensa juoksennellessa ympärillä. Se on kuin kommuuni, anarkistikommuuni. Keikalla heillä on lavalla frakkipukuinen vanha mies, joka tekee taikatemppuja ja jonglööraa veitsiä ja omenoita. Can ja Kraftwerk olivat 1970-luvun vaikutusvaltaismmat bändit. Can loi pohjan koko indierockin estetiikalle, kenties Velvet Undergroundin ohella. Se vaikutti olevan pikemminkin kultti kuin yhtye.”
”Rolling Stonesin konsertin ympärille tehty Gimme Shelter on uskomaton elokuva. Se on niin jännittävä, kuin joku murhamysteeri. Kun bändi istuu katsomassa elokuvaa editointihuoneessa, siinä on jotain todella monimutkaista ja postmodernia.
Gimme Shelter on sofistikoituneempi filmi kuin suunnilleen mikään sen jälkeen tehty. Ajattele nyt: siinä kuvataan ihan todellinen murha filmille konsertin aikana. Tyyppi puukotetaan hidastetussa kuvassa. Sen tilanteen täydellinen hulluus on uskomatonta.
Leffa alkaa, kun helvetin enkeli ajaa pyörällään läpi yleisön. Yksi pyöräilijä on hapoissa ja alkaa mennä ihan sekaisin kameran edessä. Se näyttää maailman kamalimmalta paikalta. Ja ihan biisin lopussa tyyppi saa puukosta kameran edessä.”
”Black Sabbath Live in Paris -filmissä (1970) yhtye soittaa Pariisissa teatterissa. Lavalla on kuusi valoa, ei mitään lavasteita tai esiintymisasuja. Vain jäbät lavalla soittamassa hienoa musiikkia.”
”Cramps-dokumentti Live at Napa State Mental Hospital on rujo mutta upea filmi. Cramps oli bändinä itsekin aina aika lähellä psykoosia, tai ainakin siltä se vaikutti. Ja tässä he soittavat mielisairaalan potilaille.
Se on täydellinen bändi tuohon paikkaan. Raja yhtyeen ja yleisön välillä on melkein olematon: koko konsertin ajan lavalla on yleisöä. Siinä on uskomaton suhde bändin ja yleisön välillä.
Erilaisia hahmoja nousee lavalle ja nappaa mikrofonin bändin soittaessa taustalla. Yleisö osallistuu keikkaan koko ajan. Siellä halataan, tapellaan, miimikoidaan soittajia. Se on laadultaan tosi karua kamaa, mutta sisällöltään ihan uskomattoman koskettava elokuva, jossa päästään rock’n’rollin tarjoaman henkisen vapautuksen ytimeen.
Elokuva näyttää ihan 1950-luvulla tehdyltä, koska varhaisen videonauhan laatu on niin surkea. Se nähdään viimeisenä elokuvana ja siihen on syynsä. Tuo filmi oli käytännössä bootleg ja aikanaan hyvin tunnettu elokuva, jota ei löytänyt käsiinsä kovin helposti. Nyt sen löytää aika helposti.
Rakastan Crampsia, mutta he eivät ole oikein ikinä saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Heidät on jätetty aina punk-historiankirjoituksen ulkopuolelle, heitä ei edes mainita nimeltä Please Kill Me -kirjassa. He olivat niin epäcooleja sihen aikaan, mutta jälkikäteen ajatellen yksi tärkeimmistä punkbändeistä.”
Onko näillä elokuvilla yhteistä nimittäjää?
”Nämä filmit ovat kaikki sellaisia, jotka on tehty siinä hetkessä. Ne eivät ole retrospektiivisiä filmejä, joissa joku Mick Jagger kertoo tänä päivänä millaista oli tehdä Exile on Main Street -levyä vuonna 1972. Näissä leffoissa elokuvantekijä on bändin kanssa kiertueella samaan aikaan, kun bändi on uransa huipulla. Tai joskus ei ihan huipulla, joskus kauheassa pulassa.”
Mikä siinä pulassa on kiinnostavaa?
”Olen kiinnostunut musiikiteollisuuden kauheudesta. Siinä on jotain nautittavaa, kun saa katsoa bändissä olemisen inhottavuutta. Luulen että se antaa minulle lohtua, koska en ole itse ollut ikinä bändissä.
Kun olet 22-vuotias, bändissä oleminen on parasta maailmassa. Kun olet vanhempi, tajuat, kuinka kamalaa se voi olla. Ensin olet näiden samojen ihmisten kanssa koko nuoruutesi, ja sitten pitää mennä heidän kanssaan kiertueelle vielä vanhanakin.
Suosikkini on The Rock’n’Roll Singer -dokumentti (1969). Se kertoo Gene Vincentistä uransa loppuvaiheessa Britannian-kiertueella. Se on tosi surullinen ja melankolinen pätkä. Vincent kuoli parin vuoden sisällä tuosta elokuvasta.
Filmillä hän on 32-vuotias ja näyttää kuusikymppiseltä. Hän kiertää brittien paskaisia pikkupaikkoja, kukaan ei maksa hänelle ja hän on sairaana ja tuskassa. Häntä nöyryytetään jatkuvasti, vaikka hän on yksi rock’n’rollin alkuaikojen yksi keskeisimmistä hahmoista.
Hänella on pakkomielteitä, riipuvuuksia ja vammoja kahdesta auto-onnettomuudesta. Maailma ympärillä on muuttunut kymmenessä vuodessa kamalasti. Yhtäkkiä kaikilla on pitkä tukka, mutta hänellä on 1950-luvun vaatteet. Kaikki kuitenkin johtuu nuorisokulttuurin, rock’n’rollin synnystä, jota hän itse oli aloittamassa. Mutta hän on myös sen uhri. Se on tosi masentava filmi. Rakastan sitä.”
Miksi valitsi mukaan suomalaiset elokuvat Saimaa-ilmiö & Sielun veljet Moskovassa?
”Saimaa-ilmiö (1981) on vain tosi kauniisti tehty elokuva. En ymmärrä siitä sanaakaan, mutta silti halusin katsoa sitä kaksi tuntia. Se on tosi hyvin tehty elokuva ja siitä näkee että niillä ihmisillä on meneillään erityinen hetki. Se on taianomainen ja romanttinen filmi. Me näytämme sen 35 millimetrin keloilta.”
”Sielun Veljet Moskovassa (1987) on taas tosi erilainen, siinä nähtävä kulttuurien törmäys on kiinnostava. Monet näistä filmeistä kertoo brittibändeistä Amerikassa tai amerikkalaista bändeistä Britanniassa. Tuo suhde on tärkeä. Mutta Suomen suhde Venäjään on tärkeä, ja tässä kerrotaan siitä, kun yksi teidän bändeistänne menee Venäjälle.
Kuinka edesmenneessä Neuvostoliitossa reagoidaan uuden aallon punkbändiin? Se on energinen filmi, ja siinä kuvataan yleisöä paljon. Monissa näistä elokuvista kuvataan yleisöä paljon. Koska yleisöhän sen konsertin tekee.”
”Meillä on lisäksi paljon suomalaista tv-materiaalia, jota ei löydy netistä. Jostain syystä Suomen tv-arkistot eivät ole netissä. Meillä on esimerkiksi uskomatonta materiaalia Turun rockfestivaalista (Ruisrock, 1970).
Sitten meillä on kooste Suomen tv:n ajankohtaismateriaalia punk-ilmiöstä. Ja pieniä uutispätkiä siitä, kun bändit tulevat Suomeen, Rolling Stonesista kun he soittavat Yyterin rannalla ja yleisö villiintyy. Sen näytämme ennen Gimme Shelteriä. Sitten meillä on tosi hassu kooste Dingo-yhtyeestä.”
Oletko nähnyt suomalaisen rock-dokumnetin Kovasikajuttu?
”Me melkein valitsimme sen ohjelmaamme. Hehän ovat menossa Eurovison laulukilpailuun? Se kuulostaa upealta elokuvalta. Saatamme ottaa sen vielä mukaan, jos joku filmi jää pois.
Hauskaa on se, että useimmat rockyhtyeet ovat yleensä vähän ’retardeja’, joten ero mihinkään muuhun bändiin on tuskin kovin suuri. Hulluuden ja rockin välillä on selvä yhteys. Olen varma, että silloin kun rock syntyi, sen ajateltiin olevan hullujen ihmisten musiikkia. Mikä on hienoa.”
Miksei mukana ole enempää 2010-luvun dokumentteja?
”Mukana on tosiaan vain yksi uudehko filmi, Björkin Biophilia Live. Siinä on todella keksitty uudelleen koko ajatus keikkadokumentista.
Kaikkihan julkaisevat dvd:llä keikkatallenteitaan, ja ne ovat aina hyvin kaavamaisia, huonosti leikattuja ja näyttävät samalta. Mutta tämä Björkin pätkä on tosi psykedeelinen: siinä on kasattu upeasti grafiikkaa konserttikuvan ja luontokuvien päälle.
Se on tosi huumeinen filmi. Se laajentaa ajatusta siitä, mitä konserttifilmi voi olla.
Minun olisi pitänyt kyllä valita muitakin uudempia pätkiä, vaikkapa LCD Soundystemin konserttielokuva (Shut Up and Play the Hits, 2012). Miksi ihmeessä en valinnut sitä? Se olisi ollut loistava joskus kolmen aikaan yöllä.
Mutta listalla oli ainakin 20 elokuvaa, joita en saanut, joten varmasti pidän tämän vielä uudestaan. Muun muassa Pink Floydin konsertti Pompeijista vuonna 1972, jota elokuvantekijä ei suostu lainaamaan minulle, vaikka hänellä on laadukas kopio siitä.”
Kerro vuonna 2000 tekemästäsi Depeche Mode -dokumentista The Posters Came from the Walls.
”Olin aikeissa jopa näyttää sen Ihme-festivaalilla. Oletko nähnyt sen? Emme ole voineet laittaa sitä verkkoon, koska emme omista sen oikeuksia, Mute Records omistaa ne. Ja outoa kyllä Mute ei anna meidän näyttää sitä, koska tyyppi joka ylläpitää Muten verkkosivuja suuttui meille siitä, ettei hän päässyt mukaan elokuvaan. Hän haukkuu sitä nyt kaikkialla ja kaikille.
Mutta filmi kertoo siis Depeche Moden faneista ja heidän suhteestaan yhtyeeseen. Siinä ollaan paljon Venäjällä, Saksassa, Romaniassa. Kuvasin kiertuetta pari viikkoa ympäri maailmaa ja näin ihmisiä. Se fanitus on tosi intensiivistä, etenkin Venäjällä.
Jos jotain tosi katastrofaalista tapahtuu, näytämme sen luvatta. Joten näytämme sen sijaan 101:n, joka on Depeche Mode -filmi vuodelta 1989. Se on loistava filmi. Depeche Mode kiertää stadioneita Amerikassa soittaen kymmenille tuhansille ihmisille. Tuo oli suuri hetki elektroniselle musiikille.”
Miksiköhän vaikkapa Lady Gagasta, Miley Cyrusista, Katy Perrystä tai Kanye Westistä ei ole tehty tasokkaita dokumenttifilmejä?
”Niinpä. Pakkohan noilla ihmisillä on olla joku, joka kuvaa kiertueilla. Joka sekunti. Mutta pystyvätkö he tekemään hyviä filmejä, on ihan toinen asia.
Lady Gagasta saisi upean, intiimin backstage-fantasiaelokuvan, jos saisi hänet suostumaan ja osallistumaan. Katsoin Miley Cyrusin viime kiertueen keikkaa netissä ja se vaikutti huikealta. Alussa lavalla on hänen jättimäinen naamansa, kunnes suu aukeaa ja josta tulee ulos ilmalla täytetty kieli, jota pitkin hän liukuu. Ja sitten lavalle tulee kaikkia älyttömiä hahmoja kuten jättiläisnainen ja kääpiö.
Katy Perry voisi taas olla tylsä ihminen. Sellainen kuva hänestä tulee, hänellä on tiukka kristillinen kasvatus. Hänen dokumentissaan voisi vaikka näyttää hänen irvokasta show’taan ja sitten leikata yhtäkkiä rajusti hänen vanhempiinsa, jotka istuvat kotona puhumassa hänestä. Ja sitten takaisin keikalle.
Kanye West teki juuri pienen keikan Lontoossa, ja siellä oli joka ainoa tärkeä brittiläinen grime-tähti mukana vierailemassa. Se kuulosti upealta. En tiedä, kuvasiko kukaan sitä, mutta se tulee jäämään historiaan yhtenä aikamme hienoimmista keikoista.
Uskon, että hänen porukkansa kuvaavat häntä ja hän saa pitää materiaalit ja käyttää niitä kuten haluaa. Kun sen sijaan jonkun arvostetun elokuvantekijän pitäisi tulla sanomaan ’seuraan sinua kolmen kuukauden ajan ja teen todella kiinnostavan filmin sinusta, jos luotat minuun’. Mutta monikaan artisti ei enää halua antaa tuollaista kontrollia toisten käsiin.
Kanyella on uskomaton elämä, hän tekee niin paljon kaikkea outoa. Olisi mieletöntä seurata häntä. Mutta niin, ettei tekisi hänestä mainosta vaan elokuvan. Mutta ymmärtäisikö hän itse tehdä sellaista?
Nyt olisi aika tehdä tuollaisia dokumenttejä, kun nuo show’t ovat vielä olemassa ja kiertävät maailmaa.
Näin Usherin eräillä taidemessuilla kävelevän ympäriinsä, ja hänellä oli porukkaa kuvaamassa hänen jokaista liikettään. Beyoncé ei varmasti päästäisi lähelleen, ei niin, että hänestä saisi mitään inhimillistä kuvaa. Hän kasaa niin paljon seiniä ympärilleen. Esittää olevansa sitä tai tätä. Hän puhuu sellaisella amerikkalaisella, motivoivalla tavalla, ”voit tehdä mitä haluat” ja muuta paskaa. Kaikki on niin käsikirjoitettua.
Keikoillakin kaikki on ennalta kirjoitettua, jokaista välispiikkiä myöten. Jokainen keikka on täysin sama, maasta riippumatta. Jokaista mikrosekuntia myöten kaikki on ennalta suunniteltua koreografiaa. Se on ihan kuin joku Shakespearen näytelmä. Siinä ei ole mitään spontaania, ja ihmiset unohtavat sen.
Mutta kiertäminen on nyt niin olennainen tapa tehdä elanto, joten mitään ei voi jättää sattuman varaan.
R&B- ja rap-artistit ovat aikamme Led Zeppelinejä ja Rolling Stoneseja. He ovat niitä, joille tapahtuu tällä hetkellä. Meinasin näyttää Backstage-nimisen elokuvan (2000), joka kertoo rap-kiertueesta. Se on vain aika huonosti tehty ja ajattelin, että se näyttäisi kamalalta isolla kankaalla.
Mutta siinä on hienoja kohtauksia, joissa artistit ja bändärit pyörivät vessoissa ja niin poispäin. Olin positiivisesti yllättynyt, että joku vielä tekee tuollaista, kunnon rock’n’roll -menoa. 20 vuotta Rolling Stonesin jälkeen nämä räppärit tekevät samaa kuin stonesit aikanaan.”
Onko konserttivideoiden merkitys muuttunut, kun yleisö kuvaa itse keikoilla kaiken aikaa?
”Varmasti. Rakastan itsekin katsoa konserttivideoita netissä. Suosikkejani ovat ihmisten kännykkäkameroilla kuvaamat videot Beyoncén ja Lady Gagan keikoilta. Niistä todella saa sen kuvan, miltä keikka näyttää yleisön silmiin ja mitä yleisö tekee.
Viralliset konserttifilmit on pilalle saakka uudelleenäänitettyjä ja ammattimaisia. Editointi on niin raivostuttavan nopeaa. Mutta kun katsot yhden katsojan perspektiiviä yhdellä kännykällä kuvattuna, siinä palataan sinne Gimme Shelterin aikoihin, kun yksi kuva saattaa kestää kaksi minuuttia.
Se on toki ärsyttävää keikalla, kun joku pitää kaksi minuuttia kameraa ilmassa, mutta noita pätkiä on upeaa katsoa. Ennen muinoin sinulta vietiin kamera pois, jos otit sellaisen esille konsertissa. Nyt jokaisella on sellainen mukana. Nyt ongelma on vain se, kun joku Lady Gaga nousee lavalle villisti tanssien, yleisö seisoo staattisesti paikallaan kuvaten kännyköillään eikä edes seuraa mitä lavalla tapahtuu.
Se on outoa, miten konserttikäyttäytyminen on muuttunut niin paljon niin nopeasti. Kun aloitin käymään keikoilla 1980-luvulla, keikat oli tosi väkivaltaisia, jopa esimerkiksi Soft Cellin, New Orderin tai Sisters of Mercyn keikalla, jotka eivät tosiaankaan olleet mitään punkbändejä. Sellaista ei enää tapahdu. Paitsi ehkä punk-keikoilla?”
Mitä vinkkejä antaisit ihmiselle, joka haluaa katsoa kaikki tapahtuman dokumentit?
”Ota mukaan makuupussi, tyyny, vesipullo ja suklaata. Ota kaveri mukaan. Pakkaa se, mitä pakkaisit rockfestivaalille. Ajattelin antaa jonkinlaisen palkinnon niille, jotka ovat paikalla 24 tuntia. Vaikka en tiedä miten se onnistuu, koska minä en tule olemaan siellä 24 tuntia! Varmaan sen tunnistaa siitä, että ne näyttävät räjähtäneiltä, jotka ovat olleet vuorokauden.
Useimmat näistä filmeistä löytää netistä. Minusta tässä onkin kyse siitä, että tullaan yhdessä katsomaan näitä elokuvia. Iso kangas, iso äänentoisto, juomia baarista. Ja onhan se koko yön läpi pääseminen aika älytön ajatus.”
24 Hour Rockshow IHME-festivaalilla Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla 28.-29.3.