”Toivon, ettei oma lapseni sävellä ikinä yhtään mitään”, Koskinen sanoo pikahaastattelussa.
Teksti: Saku Schildt
Viidettä albumiaan valmisteleva Samae Koskinen julkaisi juuri uuden Perilliset-singlen, joka noudattaa artistin välipalasinglejen teemaa: vuonna 2012 esitelty Läski mulkku oli nostalginen oodi lapsuudenkaverille, Perilliset puolestaan setvii samaan tapaan perhesuhteita.
Kysyimme artistilta muutaman kysymyksen uuden kappaleen taustoista.
Olet tehnyt useammankin tällaisen hyväntuulisen, jollekulle läheiselle osoitetun kappaleen. Oletko luonteeltasi nostalginen ihminen?
”Olen läpeensä nostalginen. Vihasin Riihimäellä asumista joka solullani, mutta kun aikanaan muutin sieltä pois, niin jo parin kuukauden päästä muistelin kaiholla sen kauniita naisia ja tapahtumarikkaita baareja. Jotenkin tuohon kaiken nostalgisointiin kuuluu se, ettei ole oikein ikinä tyytyväinen siihen, missä kohtaa on juuri nyt, ja sen takia teen duunia päästäkseni siitä eroon. Tahdon kyllä täsmentää, että mun vinkkelistä tätä Perilliset-kappaletta ei ole osoitettu kellekään, se on fiktiivinen tuokiokuva muuan sisarusten elämästä.”
Miksi inspiroiduit tekemään isä-aiheisen kappaleen juuri nyt?
”Veikkaan, että tässä on kysymys omasta isäksi tulemisesta ja ehkä myös siitä, minkälaisen jäljen itse jättää maailmaan.”
Miten Perilliset syntyi? Nopeasti hetken inspiraation seurauksena, vai onko kappaletta pidetty puolivalmiina pöytälaatikossa pitempään?
”Sävellyksen tein kymmenessä minuutissa, istuin hurjassa helteessä Austinissa kuistilla kitara ja Modelo-olut kädessä. Tekstiä veivasinkin sitten melkein vuoden. Ensimmäinen versio oli semmoinen jossa pohjalainen uskonnollisista piireistä ponnistava homoseksuaali saa olla pienen hetken oma itsensä ilman häpeää ja ahdistusta. Sitten tein taas klassisen ’ujo poika katselee tyttöä kaukaa ja on piirtänyt harpilla sydämiä kielistudion lasiin’-lällytekstin, ennen kuin päädyin tähän autoiluteemaan.”
Millaisen kappaleen toivoisit oman lapsesi säveltävän sinulle sitten joskus?
”Toivon, ettei se sävellä ikinä yhtään mitään. Alkaisi vaikka urheilemaan tai tekisi jotain muuta järkevää. Epäsäännölliset työajat, päihteitä koko ajan saatavilla, jatkuva taloudellinen epävarmuus, uravalinnan todistelu omille vanhemmille on loputonta ja pakkoyrittäjyyden takia stressitasot jatkuvasti tapissa. Toisaalta se reagoi jo nyt niin rajusti musiikkiin Paul Simonista Carcassiin, että luulen, että taisteluni on jo hävitty.”