Indica: A Way Away – kurkistus Kate Bushin helvettiin

08.06.2010
Samuli Knuutin mielestä Indican ensimmäisellä englanninkielisellä albumilla ”Kate Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa”.

Samuli Knuutin mielestä Indican ensimmäisellä englanninkielisellä albumilla ”Kate Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa”.

Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Nuclear Blast

Indica: A Way Away
Nuclear Blast

Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Veikkaisin, että Indican englanninkielinen albumi toimii sille toivioretkelle hyvänä taustamusiikkina.

Sillä toisinaan, vaikka tekijöinä olisi joukko varmasti mukavia, miellyttäviä ja oikeiden motiivien pohjalta musiikkia tekeviä ihmisiä, lopputulos on todellinen Gottdämmerung – termin jokaisessa mielessä.

Kun olin lapsi, vanhempani pelottelivat minua saksalaisilla turisteilla, jotka synkimmällä 1970-luvulla menivät Finnjetin autolautan seisovaan pöytään muovikassien kanssa, lappoivat ne täyteen lohta ja leikkelettä, ja vielä lopuksi kauhallisen majoneesia päälle.

Tämän albumin avausraitaa Islands of Lightia ei tarvitse kuunnella kuin kolme sekuntia ymmärtääkseen, että tuottajana Tuomas Holopainen on näiden saksalaisturistien sielunsukulainen.

Islands of Light kun on todellinen projektiilioksennus tammaheviä, homejuustoisia jousiosuuksia ja satugotiikan aavemaisuutta kruunattuna kertosäkeellä, joka kuorii maalin seinältä viiden metrin säteeltä.

Valehtelisin jos väittäisin suomenkielisen Indican koskaan viehättäneen minua, mutta Maija Vilkkumaan, keijufolkin ja linnanneitohevin sekoituksessa oli juuri sellainen terve omaperäisyyden tunne, että sen suosion pystyi ymmärtämään.

A Way Awaylla Indican naiset on kidnapattu kakkosluokan Nightwish-painajaiseen, joka karmii kliseisyydessään, halpuudessaan ja kaikenkattavassa mauttomuudessaan.

Sävytöntä ja mössöistä kitarajynkytystä tahdittavat neoklassiset pianojuoksutukset sekä Jonsun heleä ääni tavalla, joka saa albumin kuulostamaan Kate Bushin helvetiltä – jälkielämältä, jossa Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa.

A Way Away saa ainoan tähtensä siksi, etteivät sen tekijät todennäköisesti tarkoittaneet mitään pahaa.

Arvio julkaistaan Rumbassa 8/10. Lehti on myynnissä 11.6.–2.7.

Lisää luettavaa