Islaja: Keraaminen pää – Todellinen Suomi-ilmiö

”Suomalainen avantgarde elää ja voi hyvin, vaikkei siitä moni tiedäkään”, kehuu Oskari Onninen Islaja-arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Gabriela Gonzaléz

Islaja: Keraaminen pää
Fonal

Isänmaallinen ylpeyteni saa kolauksen joka kerta, kun Suomea mainostetaan metallimaana.

Vaikka särökitarat muhjuavatkin täällä koko kansan radiokanavilla ja festivaalit pursuavat raskaampaa musiikkia, on metallia mahdotonta pitää sen enempää suomalaisena kuin minkään muunkaan maalaisena genrenä. Siksi koko yleissuomalainen metalli-identiteetti tuntuu väkisin väännetyltä.

Jos pitäisi lähteä etsimään mahdollisimman uniikkia Suomi-soundia, kääntäisin katseeni välittömästi kohti Circlen johtamaa Pori-skeneä sekä Ulvilasta Tampereelle siirtynyttä Fonal Recordsia.

Circle on saanut jatkuvasti enemmän huomiota ulkomaiden lisäksi myös Suomesta, mutta Fonalin metsäfolk-aktit Kemiallisten ystävien, Islajan ja Paavoharjun johdolla ovat pysyneet pienten piirien herkkuna. Nämäkin fanipiirit kuitenkin ulottuvat ympäri maailman.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen Pitchfork-sivusto ja kokeelliseen musiikkiin keskittyvä The Wire -lehti ovat hehkuttaneet 2000-luvulla Suomeen kehittynyttä kokeellista folk-skeneä jo vuosien ajan. Fonal myykin merkittävän osan levyistään ulkomaille.

Metsäfolkia leimaa yleisesti soitinten ja koneellisten äänten sekoittuminen pirstaleisiksi ja rahiseviksi äänitekstuureiksi, jotka soivat kuin ambient, jossa tapahtuu koko ajan jotain. Tunnelma muistuttaa usein metsästä ja luonnosta, kuten genren nimikkeestäkin käy ilmi.

Helsingistä Berliiniin muuttanut Islaja eli Merja Kokkonen on tehnyt neljännestä levystään edellisiä tuotoksiaan helpommin lähestyttävän. Niinpä Keraamiselle päälle kannattaa antaa mahdollisuus, vaikka aiempien Islaja-levyjen taiteellinen ja kokeellinen kunnianhimo olisi ollut liikaa.

Edelliset Islajan levyt ovat soineet metsäfolk-standardien mukaisesti dissonoivina ja polyfonian varassa leijuvina yhtenäisinä kilkuttelukollaaseina. Nyt soittimet soivat selkeinä ja omillaan, sen sijaan että ne punoisivat tunnistamattomiksi muuntuneista äänistään yhteistä räsymattoa.

Kappaleiden selkärankana toimii edellisiä levyjä hallinneen kitaran sijaan piano. Islajan laulu, joka pitää kappaleet kasassa, soi aiempaa efektittömämpänä ja voimakkaampana. Ilmaisu on selkeytynyt niin paljon, että levyn ainut verrokki – jos Islajan kohdalla sellaisista voi puhua– on Fonal-kollegoiden sijaan Vukin viimevuotinen The Plains -levy.

Selkeytymisestä huolimatta Keraaminen pää on ainutlaatuiselta kuulostava kokeellinen albumi, joka on kuorrutettu poikkeuksellisen tiiviillä ja mystisellä tunnelmalla sekä oudolla kauneudella. Hetkittäin se soi jopa pelottavana, kuten maanisena sykkivässä Rakkauden palvelija/14. käsky -kappaleessa.

Kokonaisuuden viimeistelevät tekstit, jotka luotaavat masentuneen sielunmaisemaa. Lyriikat sisältävät niin vahvan audioesteettisen latauksen, että on helppo kuvitella suomea ymmärtämättömienkin mieltyvän niihin.

Keraamista päätä on ainutlaatuisuudestaan johtuen hankala lokeroida nykypop-musiikin kontekstissa, sillä se tuntuu nostavan etusijalle esteettiset arvot ja olevan enemmänkin musikaalista taidetta kuin taiteellista musiikkia.

Juuri se tekee Islajasta edelläkävijän. Mutta sitähän “avantgarde” jo nimensä mukaan tarkoittaakin: etujoukkoa.

Arvio on julkaistu Rumbassa 12/10