Rumban virallinen Islanti-ekspertti Anton Vanha-Majamaa haastattelee maan indieylpeyttä Of Monsters and Meniä ja muistelee hetken lokakuista seikkailuaan Iceland Airwavesissa. Täytetty jääkarhu, 25 m/s puhaltava tuuli ja suomalaiset seksibileet mainittu.
Teksti ja hevoskuva: Anton Vanha-Majamaa
Seison VIP-looshin laitamilla Logitechin järjestämässä kutsuvieraskonsertissa, ja ihailen lavalla esiintyvän bändin menoa. Periaattessa viisi jäsentä käsittävä mutta livenä nytkin tuplasti suuremmaksi kasvava orkesteri soittaa hyväntuulista folkpoppiaan sellaisella antaumuksella, etten oikeastaan ihmettele, että se on juuri nyt kovinta, mitä Islannilla on popmaailman valtavirtaan tarjota. Yhtyeen nimi on Of Monsters and Men.
Islantilainen musiikki tuntuu monelle olevan genre itsessään, ja paljon puhutaan tuosta piskuisesta kansasta, jonka artistit kahmivat yksi vuorollaan kansainvälistä huomiota. Tosiasiassa Sigur Rósin ja Björkin takana on silti ollut tähän asti hiljaista.
Of Monsters and Men onnistui kuitenkin jossain, mihin yksikään islantilainen artisti ei ole aiemmin kyennyt. Se nousi Yhdysvaltain Billboardin sijalle kuusi, eli korkeammalle kuin esimerkiksi aiemmin mainitut saarivaltion ylpeydet koskaan. Hyvä saavutus bändiltä, joka on julkaissut vasta yhden pitkäsoiton ja lähti ensimmäiselle Islannin ulkopuoliselle kiertueelleen samaisena vuonna.
”Asiat tuntuivat vain asettuvan paikoilleen. Mietin, ettei kyse voi olla pelkästään tuurista”, yhtyeen toinen laulaja Nanna Bryndis Hilmarsdóttir miettii lontoolaisen muotibaarin takahuoneessa keikkapäivän aamuna.
”Ei sitä saavuta tällaisia asioita vain olemalla onnekas.”
Sattumaa mukana kuitenkin oli. Kun Of Monsters and Men oli voittanut kotimaassaan paikallisen Musiktilraunir-bändikatselmuksen, pääsi se soittamaan vuoden 2011 Iceland Airwaves -festareille. Sieltä seattlelainen KEXP-radiokanava äkkäsi sen, ja esityksestä kuvattu tallenne alkoi levitä Yhdysvalloissa kulovalkean tavoin. Hetkessä yhtye oli kaikkien huulilla.
”Emme koskaan oikein ehtineet miettiä, mitä yhtyeeltä haluamme”, toteaa kitaristi Brynjar Leifsson. ”Olimme niin nuori bändi. Halusimme lähinnä päästä äänittämään musiikkia, mutta yhtäkkiä sitä kierrettiinkin maailmaa.”
Maailmanvalloitus ei tosiaan ollut mikään itsestäänselvyys. Siihen nähden, kuinka paljon yhtyeitä Islannissa vuosittain perustetaan, pääsee niistä huomattavan pieni prosentti koskaan saaren ulkopuolelle esiintymään. Yhtye valittelee myös, ettei kotimaassakaan enää ole niin helppoa järjestää keikkoja.
”Harjoittelutiloja on todella vaikea saada”, Nanna kertoo. ”Sen lisäksi keikkapaikkoja puretaan ja muutetaan hotelleiksi sellaista vauhtia, ettei kohta ole jäljellä enää kuin musiikkitalo Harpa. Ja siihen taas ei nuorilla bändeillä ole mitenkään varaa.”
Tässä kuvassa sen sijaan on Of Monsters and Men.
Onkin mielenkiintoista, että samaan aikaan kun kiinnostus Islantia ja sen musiikkia kohtaan tuntuu alati kasvavan, kärsii paikallinen kulttuurikenttä juuri turismin lisääntymisestä.
Tänä vuonna Iceland Airwaves -festari myytiin loppuun 11 viikkoa etukäteen, ja lipuista suurin osa meni ulkomaalaisille festarivieraille. Jonkun lähteen mukaan esimerkiksi jenkit ostivat rannekkeista jo hulppeat 60 prosenttia. Moni paikallinen jäi ilman. Samaan aikaan keikkapaikkana pitkään palvellut NASA on purku-uhan alla, ja tilalle kaavaillaan hotellia. Pieni kaupunki on käymässä ahtaaksi turistisesongin aikaan.
Nanna tiivistää tilanteen toteamalla, että juuri nyt on huono hetki perustaa bändi Islannissa.
Tätä on tietenkin vaikea uskoa, kun muutamaa viikkoa myöhemmin ravaan keikalta toiselle pitkin Reykjavikin katuja ja löydän toinen toistaan mahtavampia paikallisia juttuja. Ja juuri sellaisia juttuja, joita ei oikein voisi kuvitella missään muualla syntyvän.
Of Monsters and Menin kohdalla on toki selvää, ettei kyse ole pelkästä Islanti-eksotiikasta. Sen soundissa on jotain niin yleismaailmallista ja helppotajuista, että siitä on yksinkertaisesti kamalan helppo pitää. Sen ovat huomanneet ne, jotka saapuvat Lontoossa keikalle juhlimaan, sekä ne, jotka lokakuun lopulla Iceland Airwavesissa änkeävät suureen ja hikiseen tilaan päättämään festariperjantaita suuren ylpeytensä esitykseen.
Keikkapaikkana toimii muuten aiemmin mainitun Harpan toiseksi suurin sali. Of Monsters and Menillä jos jollakulla on siihen varaa.
Logitechista puheen ollen, osallistu Episodi-lehden ja Logitechin armottomaan leffaboksikilpailuun!
Seuraavaksi Anton Vanha-Majamaa palaa hetkeksi lokakuiselle seikkailulleen Iceland Airwaves -festivaaleilla ja tarjoaa ABC-oppaan tapahtuman ja ylipäätään Islannin antiin:
Seitsemän päivää ja kahdeksan yötä, kiitos Islanti
Lentokoneessa humisee. Kyse ei nyt ole siitä, että tyhjensin kentällä pikavauhtia tuopin nelosolutta, vaan pikemminkin siitä, että satun istumaan ihan turbiinin vieressä. Tilaisin punaviinin, mutta Icelandair on halpalentoyhtiö, joka veloittaa siitä kuusi euroa. Siispä tyydyn lentokentältä ostettuihin nameihin ja tietoon siitä, että 0,5 litraa alkoholipitoista nestettä kulkee parhaillaan ruoansulatusjärjestelmäni lävitse.
En ole ajatellut sitä, että näiden kahden nukkuvan turilaan ohi on mahdotonta päästä käymään vessassa.
Näppäilen ruudulta pyörimään Iceland Airwaves -dokumentin. Se on koostettu viime vuoden festareiden jälkeen, ja siinä nuoret ja menestyneet festarikävijät kertovat kukin vuorollaan, miksi tämä festari on kaikista festareista paras. Olen heidän kanssaan täysin samaa mieltä. Dokumentissa esiintyy muiden muassa viime vuoden dorm-kämppikseni, törkeät panoviikset omaava ja etovan honkkeli brittijamppa Stewart.
Stewart lilluu Blue Lagoonissa ja hehkuttaa, kuinka hauskaa hänellä on ollut.
Ei ihme. Edelliset illat Stewart on seilannut (suomalaisista!) seksibileistä toisiin, raahannut kumppaneitaan kerrossänkynsä yläpetiin ja vetänyt kaikki viinat ja huumeet, mitä on pisamaisiin käsiinsä saanut. Blue Lagoonia seuraavan yön hän käyttää huoneesta ulos ja sisään rampaten. Jokaisella visiitillä hän avaa matkalaukkunsa, purkaa sen ja järjestelee sisällön millintarkasti uudelleen. Tätä jatkuu aamuun asti. Kun viimeisen kerran herään, Stewart on poissa.
Mutta Stewart ei ole nyt mukana – ainakaan vielä. Onkohan hän yhä hengissä? Jäikö pirit tulliin? Toimittiko hän kollegalleni koskaan sitä Photoshopin ware-versiota, jonka hän lupasi? Pitäisikö pyytää hänet Facebook-kaveriksi?
Stewartia (joka kyllä lausuu nimensä niin, että luulen sen olevan oikeasti Stuart) ei koskaan näy, mutta kaikkea muuta toki. Huumeteemaa seuraten tässä lista asioista, jotka jäivät mieleen, aakkosmuodossa.
Árstíðir
Viimeinen varsinainen festaripäiväni käynnistyi Alvar Aallon suunnittelemassa, vuonna 1968 käyttöön avatussa Nordic Housessa. Siellä esiintyi paikallinen viiden miessolistin laulustemmoihin pohjaava, hellävaroen pehmyttä indie-äänitaidettaan esittänyt Árstiðir. Keikka sipsutti koko kestonsa jossain ekstaattisen ja oksettavan välimaastossa, usein jälkimmäiseen horjahtaen, mutta yleisö rakasti. Erityisesti vieressäni istunut suloinen aasialaismies, joka nytkytti peukaloitaan ilmassa ja huusi “very good” varsinkin hittibiisi Shadesin jälkeen.
Itse nautin lähinnä kylmästä kokiksesta ja Aallon viehättävästä arkkitehtuurista. Huomasin ajatusteni karkaavan yhtyeen auringossa kimaltavista viljapelloista esimerkiksi siihen, kuinka ilmastointi on rakennuksessa järjestetty ja mitä materiaalia parketti oli.
Bakkus/Brennivin
Reykjavikin oma Nolla/DTM/Lostari sulki ovensa festariviikonlopun jälkeen. Eräs aikakausi tuli päätökseensä, ja surun pystyi aistimaan, vaikka mitään erityistä suhdetta paikkaan ei itselläni ollutkaan. Tänä vuonna, kuten viimeksikin, Bakkus järjesti omat varjofestarinsa (“B-Waves”), jotka olivat kaikille avoimet. Itse kävin Bakkuksessa lauantaina toteamassa, että onpa kolmi(?)kerroksinen klubi harvinaisen täynnä. Jäähyväiset jätin tyhjentämällä Brennivin-pullomme parvekkeella. Ah, tuo syntisen halpa, ydinjätettä muistuttava paloviina, jota ostaa kentältä aina enemmän kuin lopulta pystyy juomaan.
Canada!
Vuosittain festareilla nousee aina muutamien maiden edustus yli muiden. Tänä vuonna yksi jännimmistä oli Kanada, josta on toki aina tullut kaikkea kivaa – kuten Jim Carrey ja Arcade Fire. Esimerkiksi Iðnossa esiintynyt Mo Kenney, jonka omituisista ihmisistä ja jännistä sattumista kertovat kappaleet olivat framilla, kun isohkon juhlasalin lavalla oli pelkkä nainen ja kitara. Tai Doldrums, jota en nähnyt, mutta joka tekee lystillään happoista makkaripoppia. Tai Spencer Krug, joka veti komean keikan Moonface-aliaksellaan yhdessä kotimaisen Siinain kanssa. Tai kovassa nosteessa oleva Purity Ring, jonka dynaaminen elektropop kuvasti hyvin koko Reykjavik Art Museumin keikkatarjontaa ja joka oli selvästi festarin isoimpia nimiä.
Duot
Paras tulee aina kaksin. Pascal Pinon on maailman sympaattisimpia tyttöfolk-duoja (ja uusi levy on hyvä!), Kool Thing pätevää ja kaunista Berliini-konekylmistelyä, chileläis-saksalainen Boy pirteää tanssifolkpopia, Exitmusic ihanan eteeristä triphop-päiväunta Brooklynista, I Break Horses taas tanssittavaa Knife-johdannaista länsinaapuristamme. Sitten on vielä Phantogram, jossa on jotain Sleigh Bellsin dynamiikasta, vaikka sen musiikki onkin kimurantimpaa ja softimpaa – sekä edellä mainittu 4AD-kaksikko Purity Ring.
Erämaa
Ennen festareita meillä oli pari päivää aikaa ajaa saarta ympäriä ja vaikuttua sen karusta ja anteeksiantamattomasta luonnosta. Hienoimpia hetkiä oli ajaa Blönduósista Akureyriin pimeää, vuorten välissä mutkittelevaa tietä pitkin. Tuuli painoi sivuun, jokainen vastaantuleva rekka uhkasi heittää jopa painavan nelivetomme rotkoon, lunta tuli paikoin niin paljon, ettei tietä tahtonut nähdä.
Toisella puolen saarta taas aurinko kultasi vehnäpellot, joilla lampaat ja hevoset laidunsivat rinta rinnan. Missä pohjoisessa pienet purot olivat jäässä ja vuoret kuuran peitossa, solisi etelässä vesi ja vuorenrinteillä kasvoi vielä vihreä ruoho. Mitään sen isompaa juuri ei näkynyt – saaren kaikki puut ovat maa- ja metsätalousministeriön istuttamia.
Folk
Kävin syyskuun puolella Lontoossa jututtamassa suloisen Of Monsters and Menin jäseniä. Silloin heidän levynsä oli ilmestynyt maailmanlaajuisesti, ja tehnyt esimerkiksi jenkeissä kaikkien aikojen parhaan islantilaisen tuloksen. Brittiyleisö oli pähkinöinä. Bändin helposti lähestyttävä, wou-wouhun ja aa-aahan nojaava pehmyt folkpop on juuri nyt parasta, mitä isoille radiokanaville voi tehosoittoon saada.
Valitettavasti se on kovin kertakäyttöistä. Islannissa näin bändin toistamiseen ja ehdin jo kyllästyä. Vaihtelua ei saada kuin ujellusta lisäämällä tai toisia coveroimalla, ja niin suloisia kuin bändin jäsenet ovatkin, ei se riitä. On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi bändi on niin valtava maailmalla ja miksi näilläkin festareilla vastaavia artisteja esiintyy läjäpäin. Kuten nyt vaikkapa niin ikään suosittu ja ihan symppis Útidúr, jonka levy jäi kuitenkin vuosi sitten kertakuuntelun jälkeen hyllyyn pölyttymään.
Gnarr
Jos et ole nähnyt otsikonmukaista dokkaria, katso se heti. Löytyy Netflixistä. Kovan myrskyn vuoksi toimittajille tarkoitettu matka (joka olisi vienyt Sigur Rósin studiolle, kansalliskirjailija Halldór Laxnessin kotiin ja Atlanttiin asti) kutistui lähiökierrokseksi ja keskustan uima-altaassa lillumiseksi, mutta pääsimmepä tapaamaan kaupungin pormestarin.
Paras puolue -pomo Jon Gnarr ja hänen virkailijansa kertoivat mainioita anekdootteja islantilaisten erilaisesta sähläyksestä, korostivat pasifismiaan, puhuivat edellisillan keikoistaan ja valittelivat NASA:n kohtaloa. (Kyseessä on eräs kaupungin legendaarisimmista keikkapaikoista, joka on nyt purku-uhan alla. Tilalle on kaavailtu muun muassa hotellia.)
Harmitti, etten uskaltanut kysyä Gnarrilta, pitääkö hän itseään enemmän Stringer Bellinä vai Omar Littlenä.
Harpa
Viime vuonna avattu Harpa on kaupungin kaunein moderni rakennus. Merenrantaan rakennetun hulppean musiikkitalon fasadi on kauttaaltaan lasisten kuutioiden (jotka ovat tarkemmin katsottuna 12-kulmaisia) peittämä, ja pinta elää kiehtovasti sen mukaan, mistä suunnasta ja kuinka läheltä sitä katsoo. Iltaisin seiniin heijastetaan upeita värivaloja.
Sisällä on helppo liikkua, wau-arkkitehtuuri näkyy lähinnä hurmaavan loivasti kohoavassa portaikossa. Salit ovat teemoittain väritettyjä, niihin pääsee omien juomien kanssa eikä esim. ovilla tarkasteta kasseja lainkaan (käytäntö, joka yhä vallitsi festareilla suht. vahvasti, vaikka päivien edetessä tätä tiukennettiin). Keikkatiloista löytyy kaikkea kookkaasta Silfurbergista auditoriomaiseen ja piskuiseen Kaldalóniin. Edellä mainitussa näin muun muassa Retro Stefsonin, Of Monsters and Menin ja Sykurin kaltaisia isoja paikallisia nimiä, jälkimmäisessä ihanan viihdyttävän, tanskalaista Vampire Weekend -emopoppia tekevän The Eclectic Monikerin.
Ilmasto
Ensin haittasi Sandy, joka kylvi tuhoa Yhdysvaltain itärannikolla ja esti Swansin saapumisen Islantiin sekä vaikeutti monien muiden artistien matkaa. Sitten iski saaren oma myräkkä, joka repi kattoja ja ovia irti kotikadullamme. Tuuli oli keskimäärin 25m/s luokkaa, mikä tarkoittaa sitä, ettei eteenpäin aina yksinkertaisesti päässyt. Liikenne oli pääteiltä katkaistu, eikä esimerkiksi busseilla ollut asiaa kaupungin ulkopuolelle. Suuremmilta vahingoilta onneksi vältyttiin, ja paikallisille tämä lienee ollut ihan normisyyskeli.
Jonot
..olivat inhimillisiä. Reykjavik Art Museumiin sai odotella pääsyä noin vartin verran, ja jono yletti rakennuksen perspuolelle, mutta se johtui siitä, ettei ovia oltu vielä avattu. Kun portit aukenivat, jono liukeni ja suurin osa ehti nähdä yksipuolista mutta tunnelmallista triphopia soittavan Samarisin keikan. Toinen jonotuskeissi oli paikallisessa vapaakirkossa Frikirkjanissa esitetty konseptialbumi Solaris, johon pääsyä venaili kiltisti meidän prolejen seassa eräskin Björk.
Kirkko
Vuonna 1903 valmistunut (ja vain paria vuotta myöhemmin pidennetty) Frikirkjan tarjosi hartaat puitteet konserteille. Itse kävin paikalla kuuntelemassa Daniel Bjarnasonin ja Ben Frostin parisen vuotta sitten säveltämän Solaris-teoksen, joka esitettiin sinfoniaorkesterin voimin kokonaisuudessaan. Istuin yläparven takarivillä, joten alas en käytännössä nähnyt, mutta tämä ei haitannut. Silmät kiinni visualisoin (ei-niin-sattumalta) samannimisen elokuvan kohtauksia ja värisin. Niin värisi voimakkaammissa kohdissa myös koko rakennus.
Bjarnasonin voimakkaan orkestraatiot tarjoavat ryhtiä Brian Enon oppipoikanakin tunnetun Ben Frostin minimalistiselle nysväysestetiikalle, ja täyteen ahdettu kirkko kuunteli tunnin mittaisen teoksen loppuun lumoutuneena. Voi olla, ettei esitys ollut kaikille, mutta itse en hartaaseen lauantai-iltaan olisi täydellisempää hetkeä voinut toivoa.
Levykaupat
Tänä vuonna kävin ainoastaan 12 Tónarissa (sekä KEX-keikkapaikalle avatussa pop up -putiikissa). Toisaalta se on lajissaan maailman paras, joten tarvetta poiketa toisaalle ei ollut – ellen sitten olisi hamunnut jotain second handia. 12 Tónariin kannattaa tulla silloin, kun on vähän hiljaisempaa, ja kysyä rohkeasti suosituksia myyjältä. Erityisesti paikan pitäjä(?), pukuun aina sonnustautunut kalju herrasmies noukkii hyllyistään mieluusti musiikkia makusi mukaisesti ja tarjoaa päälle vielä espressot. Rauhallisempina päivinä saattaa tulla lasi viskiäkin. Pienen puutalon kahteen kerrokseen levittäytyvä puoti tarjoaa lähinnä paikallista pop-musiikkia (plus pieni selektio ulkkarisuosikkeja, festariartisteja sekä jazzia, klassista ja maailmanmusiikkia), josta tarjolla on kaikki, mitä osaisit kaivata ja paljon enemmän.
Viime vuonna hamusin islantilaista punkia, tänä vuonna tunnustelin räppiä. Vielä en päässyt siihen maailmaan sisälle, joten ainoat levyt ostin lopulta keikoilta. Pari tuntia löhösin kuitenkin 12 Tónarin sohvilla levyjä pyöritellen.
Metalli
Islantilainen metalli ei ole mitenkään maailmankuulua tai keskimääräistä laadukkaampaa. Niinpä onkin kiva ihan sattumalta päätyä esimerkiksi bläkkiskeikoille, joista vastasivat tänä vuonna ainakin yhtyeet Angist ja Atrum. Näistä eritoten jälkimmäinen veti pienehkössä Amsterdam-baarissa tyylipuhtaan ärjyntäkeikan, josta ei mustaa kajalia ja hikisiä hiuskuontaloita puuttunut. Keikka oli hyvä ja ihmisillä kivaa. Saatoin tietenkin olla kännissä, koska aika paskaltahan tämä nyt kuulostaa.
Nainen ja kitara
Vaikka artistien kategorinen jaottelu miehiin ja naisiin (ja erityisesti sukupuolen korostaminen silloin, kun kyseessä on nainen) on typerää, voidaan mainita kaikki ne hienot festareilla esiintyneet soolonaisartistit. Kanadalainen Mo Kenney korosti ehkä turhalti omaa friikkiyttään, mutta artisti hurmasi viattomalla hymyllään ja suorasukaisella asenteellaan. Pohjoislontoolainen Daughter hiljensi Frikirkjanin haikealla ja kohtalokkaalla esiintymisellään. Paikallinen Myrra Rós herkistyi hostellimme ala-aulan keikallaan kyyneliin, ja tilanteeseen oli helppo imeytyä, vaikka laulun sanoja ei ymmärtänytkään.
Off-venuet
Varsinaiset festarikeikat ovat asia erikseen, mutta valtaosa festivaalin konserteista on ns. “off-venue”. Se tarkoittaa sitä, että ne ovat kaikille avoimia ja usein myös sellaisissa paikoissa järjestettyjä (baari, kirjakauppa, hostellin aula). Parasta on raahautua puoliltapäivin hostellidormista alakertaan kahville ja kuunnella samalla jonkun söpön hollantilaisen tytön lauluja tai katsoa, kuinka paikallinen bläkkis-kvartetti piiskaa instrumenttejaan. Jos sattuu asumaan kaupungin tärkeimmällä kadulla, voi päiväkävelyllä pistäytyä jokaiseen putiikkiin sisälle tsekkaamaan tarjontaa.
Pylsa
Uskomaton herkku. Ken sanoo “sehän on vaan hodari”, ei ole maistanut islantilaista pylsaa. Eritoten ei voi tarpeeksi kehua maailman parasta hodarikojua, Bæjarins beztu pylsuria. Vuodesta 1937 asti samassa paikassa viihtynyt koju tarjoaa hulppean menun: on pylsa (320 kruunua, eli n.2€) ja kokis (120 kruunua, eli n.0,75€). Kaikilla mausteilla (“eina með öllu”) parasta festariruokaa. Sen tietävät myös muun muassa Bill Clinton ja James Hetfield.
Ja minä olen kasvissyöjä.
Queer
Länsimaisena, sivistyneenä ja äärimmäisen hipster-ystävällisenä kaupunkina itseään kauppaava Reykjavik on varmasti kaikkea tätä, vaikka Iceland Airwavesin aikaan kuva onkin vähän värittynyt – festarikansasta kun oli tänä vuonna yli puolet ulkomaalaisia. Kun puhutaan alle 200 000 hengen kylästä, on väki kuitenkin paljon homogeenisempää kuin mitä ehkä haluttaisiin myöntää. Kaikki tuntevat toisensa, ja vaikka Reykjavikissa ehkä osataan odottaa Friendsin keikkaa ja luetaan Pitchforkia, ovat alakulttuurit todella pieniä, elleivät olemattomia.
Ja menepä pois Reykjavikin alueelta. Kun seuraavaksi suurin “kaupunki” on noin 17 000 asukkaan Akureyri saaren pohjoislaidalla, on selvää, ettei saarelta ihan kaikkea löydy. Mini-Berliiniä ei pääkaupungista saa millään, tuskin edes Turkua.
Retro Stefson
Viime vuoden päätöspäivän NASA:ssa kruunasi edellä mainittu yhtye, jonka Afrikka-rytmejä ja heavyriffejä ennakkoluulotta yhdistellyt tanssipunk sai yleisön tanssimaan letkajenkkaa ja hyppimään villisti. Tänä vuonna oli toisin: kolmannen, eponyymin albuminsa myötä housen kelkkaan loikannut Retro Stefson oli lavalla hillitympi ja ilottomampi. Taustalla oli paikallisen pop-maailman all stars -jengi, mutta tärkein, eli yleisöä vielä vuosi sitten villinnyt bilemestari (joka kovin vähän itse musiikkiin toi), loisti poissaolollaan.
Harvat hauskat hetket koettiin, kun solisti Unnsteinn nappasi hetkeksi käteensä kitaran (josta hän on näemmä tätä nykyä luopunut), ja kun yhtye jakoi yleisön kahtia Saksaan ja Brasiliaan valtavaa dance-offia varten. Uudelta levyltä Qween ja Glow ovat hyviä livebiisejä, aiemmilta kuultiin ainoastaan Kimbabwen päätösbiisi Senseni, joka enteili jo aikanaan bändin konemusa-ambitioita.
Sigur Rós
.. ja post-rockin joutsenlaulu. Päätöspäivänä tilavassa Laugardalshöllinissä esiintynyt post-rockin ikoni veti hittipainotteisen keikan, josta ei paatosta puuttunut. Kokolattiamatolla vuoratussa tilassa jokainen ääni soi kauniisti, ja kun pani maaten ja sulki silmänsä, oli fiilis jotain, mitä olen tähän asti kokenut vain Ágætis byrjun -albumia unimusana kuunnellessani.
Samalla konsertti myös asetti kontekstiin kaiken sen puolivillaisen jälkirock-taidemaalailun, jota saarella on yhtyeen loistonpäivistä asti tehtailtu. Vaikka For a Minor Reflection osaa kopioida perusideat huolella, ja vaikka Lockerbie keksii naittaa esikuvansa äänitaiteeseen kaikuja Coldplayn stadion-popista, on paikallisten fokus (onneksi) jo pääasiallisesti muualla. Ehkä 10 vuoden päästä tämä ei enää ole se juttu, josta islantilainen pop-musiikki tunnetaan.
Turismi
…on Reykjavikille ja koko Islannille elinehto. Icelandair on festarin pääsponsori ja näkyvästi esillä kaikessa mahdollisessa. Blue Lagoonia ynnä muita matkalaisten mielikohteita ympätään festarin kylkeen, ja asumisesta pyritään tekemään mahdollisimman mukavaa. Varsinkin vuoden 2008 talouskriisin jälkeen turistit on toivotettu maahan avosylein: he tuovat saarivaltiolle sitä fyrkkaa, jota se nyt kipeästi tarvitsee.
Hinnat olivat viime vuoteen verrattuna hieman nousseet, mutta olivat yhä Suomea edullisemmat. Festarikaljasta ei juuri yli viittä euroa tarvinnut maksaa.
Uudet jutut
Näitä Iceland Airwavesissa riittää enemmän kuin koskaan ehtii bongata. Kuten nyt vaikka näillä festareilla legendaarinen HAM. Vuosina 1988-1994 operoinut, raskasta hard rockin ja hevin välimaastossa möyrivää metsäruntua soittava yhtye on palannut haudasta tasaisin väliajoin ja julkaisi tänä vuonna tauon jälkeen myös uuden levyn. Viehätys perustuu samanlaiseen camp-kutitteluun kuin Circle. Ainakin kaksi jäsenistä työskentelee kaupunginvaltuustossa Parhaan puolueen jäseninä.
Vesi
Ensimmäinen juttu, mitä halusin tehdä sekä Islantiin saapuessani, että Reykjavikiin asettuessani, oli päästä uimaan. Maan lukuisia uimaloita kannattaa rohkeasti testailla, erityisesti kuumavesialtaiden vuoksi. Reykjavikin keskustassa sijaitsee kaupungin vanhin uimahalli ja keskusta-alueen ainut, jossa on ulkoaltaita. Mikään ei virkistä paremmin kuin 37-42 asteen lämpöisessä vedessä lilluminen, kun vedenpinnan yläpuolella piiskaa hyytävä myrskytuuli. Uimaratojen vesikin on 32-asteista, eli vilu ei yllätä sielläkään.
Willit partaweikot
Paikalliset ovat kauniita, se on usein toisteltu väite joka on vieläpä sangen totta. Paikallisilla on myös ihana viehtymys naamakarvoihin. Vaikka risuinen indieparta on juuri nyt maailman suosituin ja uskottavin juttu, on islantilaisen miehen parrassa vielä jotain erityistä. Sellaista, joka saa silakanhajunkin tuntumaan seksikkäältä.
Xylofoni
…oli uskoakseni lavalla amerikkalaisen Friendsin keikalla. Jututin eturivin tuntumassa paikallista tyttölaumaa, jotka ainakin väittivät bändin olevan yksi festareiden odotetuimmista vieraista. Google-kelvottoman ryhmän keikka oli odotetun vallaton, ja toi mieleen vuoden takaisen YACHTin esityksen NASA:ssa. Jälkimmäisellä tosin on jotain, mitä Friendsilla ei: nimittäin oikeita kappaleita.
Yötön yö
Islanti sijaitsee Suomen kanssa about samoilla leveysasteilla. Kesäisin aurinko ei tahdo laskea lainkaan, talvisin se vaivoin nousee esiin. Festareiden aikana kaupunki ei yöksi hiljene, sillä paikalliset tykkäävät bilettää aamuun asti. Jos kunto riittää, pystyy ainakin torstaista lauantaihin krebaamaan aikalailla non-stoppina. En muista mitään valomerkkiä ikinä kohdanneeni, ja kun baari alkaa lopettelemaan, ovat jatkot yleensä kivenheiton päässä. Seuraa Stewartia.
Zoo
Reykjavik Zoo on maailman sympaattisin paikka. Piskuinen eläintarha majoittaa huimat 19 eläinlajia, lähinnä maatilan otuksia. Kun Jon Gnarr pyrki pormestariksi, yksi hänen vaaliteeseistään oli ”jääkarhu Reykjavikin eläintarhaan”. Toistaiseksi ainut jääkarhu on täytetty ja nököttää turistimyymälän edessä Laugavegurilla.
Ååääöö
Näiden lisäksi mainittakoon vielä festareiden paras keikka, nimittäin Dirty Projectorsin vimmaisen mielipuolinen kolmevarttinen lauantaina. David Longstrethin funk-kroppa nytkyi kanan lailla ja Amber Coffmanin ääni ujelsi eteerisenä Reykjavikin yössä. Tiesin, mitä odottaa, mutta yllätyin silti iloisesti.
Mielenkiintoisinta yhtyeessä on sen jatkuva tarve tuottaa pieniä pettymyksiä tavalla, joka saa haluamaan lisää. Gun Has No Trigger -hitin dynamiikka rakentuu tietenkin täysin tämän laukeamattoman aseen tematiikan ympärille, ja livenä sama kuvasto toistui. Longstreth päätti puolet biiseistä katu-uskottavaan rock-hyppyyn, joka ei kertaakaan osunut ihan kohdilleen.