Heini Strandin levyarviossa kehutaan, että Jätkäjätkät keittää tuoreella albumillaan hutusta hulvattoman sopan. Levyllä hämmennetään erilaisia aineksia punkista kansanmusiikkihenkiseen luomusoundiin, tyylistä tinkimättä.
Teksti: Heini Strand, kuva: Hilla Kurki
Jätkäjätkät: Ykstoist ykstoist
Roihis Musica
Jätkäjätkien tyyli ja taju ovat ihan omaa luokkaansa. Pumppua ei voi niputtaa pelkän luomusoundin nimiin, sillä sen asenteessa on maanläheisyyden lisäksi paljon punkia.
Orkesteri ei myöskään tyhjene folk-intoiluun, vaikka kansanmusiikkivaikutteita on otettu ja omaksuttu ammattilaisten ottein. Eikä Jätkäjätkissä ole kyse suomalaisten rytmimuusikkojen uskaliaasta kokeilusta.
Jätkäjätkät on kaikkea yllä mainittua ja paljon enemmän. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä ajatuksia herättävää yllätyksellisyyttä ja leveästi virnistelevää riemua.
Jätkäjätkät on esiintymislavoille tehty ja siellä sävelensä synnyttänyt ryhmä, jota voi ylistää vallan hyvin ilman kiihkoa.
Jäseniä yhtyeessä on ilmeisesti yhtä vaille kymmenen. Debyytillä häärii muitakin kavereita sen verran, että soittajistot vaihtelevat kappaleesta toiseen. Vapautuneesta ja helposti hulvattomaksi äityvästä tunnelmasta huolimatta muusikot kuulostavat siltä kuin yhteisymmärrys olisi itsestäänselvyys.
Ykstoist ykstoist on energinen ja reunoilta pullisteleva paketti. Levy ei ihan tavoita bändin livemeininkiä, mutta tekee parhaansa. Orgaaniset äänitykset auttavat asiaa. Mukana on letkeitä skasta ja reggaesta muotoiltuja kappaleita kuten Joku saa tietää ja Pikku lintu. Tanakan soiton tukemana ne pysyvät nosteessa loppuun asti.
Parhaiten yhtye pääsee valloilleen nopeatempoisissa Pahan miehen polkassa ja Hutunkeitossa. Peräkkäin sijoitetut kappaleet iskisivät ehkä paremmin eri puolilla levyä. Etenkin Hutunkeiton kiihkeä matsaus innoittaa ilon irti.
Poikkeuksellisesti vain yhden miehen, hienoäänisen Joska Josafatin nimiin merkitty Mammona kertoo itsestäänselvyyden, mutta tärkeän sellaisen. Kommareita on puolestaan tarpeeksi tujulla rytmillä varustettu asiabiisi. Kappale ei ole levyn ainoa, joka johtaa nimellään harhaan: ”Ei me olla kommareita / vaan tavallisii pulliaisii, jotka tarvii niitä taalareita.”
Ihmepyörä on nerokas sekoitus 1970-lukulaista progerockia ja samanistista tunnelmointia. Päätöskappaleena soiva instrumentaalinen Handen Hawaiji sopii hyvin paikalleen. Piilobiisinä kuullaan vielä ratkiriemukas Vääksy, joka pakottaa soittamaan levyn uudestaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/10.