Kotiteollisuuden Jouni Hynynen: ”Biisien kirjoittaminen alkaa olla ihan haalarihommaa”

12.03.2011

Eevan perintö -levyn (1999) jälkeen Kotiteollisuuden tuotokset ovat vieneet yhtyeen yhä kauemmas raskailta juuriltaan ja lähemmäs listahittilimboa. Jouni Hynynen tiedostaa kritiikin, mutta ei anna sen vaivata päätään.

Teksti: Hippo Taatila, kuva: Ville Juurikkala (yllä), Mika Huotari (alla)

Kotiteollisuus löysi viisasten kivensä läpimurtolevyillään Kuolleen kukan nimi (2002) ja Helvetistä itään (2003). Raskaan suomenkielisen musiikin aallonharjalla suursuosioon surffannut bändi on sittemmin keskittynyt kierrättämään meteli-introjen, särökitaravallien ja melodisten kertosäkeiden kaltaisia tavaramerkkejään samalla, kun yhtyeen nokkamies Jouni Hynynen suomii sanoituksissaan länsimaista elämänmenoa Kalevala ja Raamattu filttereinään.

Viime vuosina yhtyeen musiikissa on tapahtunut vain vähän – jos ollenkaan – muutoksia, mutta yhtyeen suosio ei näytä laantuvan. Jouni Hynynen, 41, on puolestaan lunastanut paikkansa Suomen viihdekentässä eräänlaisena myöhempien aikojen Seppo Rätynä, joka laukoo haastatteluissa suoria mielipiteitä ja kastaa runokirjoissaan lukijansa keski-ikäistyvän karjalaisen mahamiehen mielenmaisemaan. Kysymys ei kuulu, tiedostaako yhtye imagonsa, vaan pikemminkin: välittääkö yhtye siitä?

”Tässä vaiheessa uraa on takana jo niin monta julkaisua, että uuden materiaalin tekoon ja omiin edesottamuksiin suhtautuu aina vain vähemmän analyyttisesti”, Hynynen summaa.

”Kirjoittaminen alkaa olla jo ihan haalarihommaa. Kun on kolme kuukautta vapaata aikaa kalenterissa, ei silloin ehdi jäädä odottelemaan mitään inspiraatiota. Uuden levyn biisit syntyivät niin helposti, että piti ihan tosissaan seisahtua ja miettiä, onko jotain kehitystä tapahtunut vai onko kaikki kirjoittamani ihan hirveää paskaa. Siinä samassa kaikki haastattelut ja muut oheismeiningit menevät ihan ajattelematta.”

Kotiteollisuuden nimeä kantava yhdestoista albumi pysyy yhtyeen linjalle uskollisena. Silti kokonaisuus on kaksijakoisempi kuin aikoihin. Levyn soundillisesti kevyimmät biisit, kuten jousisoittimilla säestetty Kylmä teräs ja Elton John -henkinen(!) Ei kukaan paljastavat kuulijalleen riisutuimman Kotiteollisuuden koskaan. Vastaavasti levyn muusta tarjonnasta esimerkiksi Soitellen sotaan ja Pahanilmanlinnut kuuluvat bändin historian raskaimpien kappaleiden joukkoon.

”Jakauma kertoo lähinnä siitä, että meillä on ollut melkein puolitoista vuotta aikaa pyöritellä biisejä uudelle levylle, ja materiaalia on ollut laidasta laitaan. Yli neljästäkymmenestä biisistä valittiin karsinnan jälkeen kuusitoista parasta, joista kaksitoista päätyi levylle. Kappalejärjestystä hiottiin pitkään ja hartaasti, jotta levystä tulisi kokonaisuus.”

Yhtye totesi jo Ukonhauta-levynsä (2009) saatekirjeessä, että ettei bändi muutu, ja että kuulijan vaihtoehdoiksi jää joko ottaa uusi levy vastaan tai jättää ottamatta. Valitukset siitä, että Kotiteollisuus kuulostaa aina samalta, Hynynen jättää omaan arvoonsa.

”Me lähdetään Sinkkosen (rumpali) ja Hongiston (basisti) kanssa siitä liikkeelle, että musiikkimme pitää edustaa tiettyä pysyvyyttä, ja että biisejä soittaessa pitää tuntua hyvältä”, linjaa Hynynen.

”Olen pitkään sanonut, että AC/DC on paras esimerkki siitä, miten hommat pitää hoitaa. Ne ovat tehneet käytännössä samaa musiikkia 30 vuotta, mutta mitä vitun väliä sillä on, jos ne tekevät niin hyviä biisejä kuin tekevät? Kuuntelen minäkin mieluummin kotonani Led Zeppeliniä tai The Beatlesia kuin AC/DC:tä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa.”

Vaikka Kotiteollisuus on linjansa valinnut, Hynynen ei kiellä, etteikö suuren yleisön ja kriitikoiden mielipiteet kiinnostaisi häntä.

”Totta kai sitä haluaa tietää, mikä on vastaanotto, kun on melkein puolitoista vuotta tehnyt töitä uuden levyn eteen. Kyllä minä luen jokaisen kritiikin ja otan niistä hyvinkin itseeni jos vittuillaan, vaikka olenkin tällainen kylmä paskiainen.”

Ennen kaikkea Hynystä ärsyttää, jos yleisö ja arvostelijat suhtautuvat levyyn välinpitämättömästi.

”Eniten vituttaa se, jos joku kuittaa levyn vain sillä, että tyyliin ’Kotiteollisuus on aina ollut tällaista’. Se tuntuu aina epäreilulta, kun on tehnyt perkeleesti töitä jonkun levyn eteen ja sitten tuntuu siltä, että ettei arvostelija ei ole edes kuunnellut sitä.”

Kierosti sanottuna Hynynen on Kotiteollisuuden suosion myötä ajautunut osaksi sitä todellisuutta, mitä hän omissa sanoituksissaan kritisoi: hän on keski-ikäistyvä, keskiluokkaistuva mies, joka seilaa jossain heavymiehen ja perheenisän roolien välimaastossa. Perspektiiviä Hynysen työlle on antanut viimeisen kahden vuoden aikana erityisesti Samuli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla (2009), jonka teksteille Kotiteollisuuden uutuusalbumilta löytyy muutama vastine.

”Tässä vaiheessa elämääni olen jo tottunut siihen, että oikeastaan kaikki uusi musiikki kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta. Elämä on juhla oli ensimmäinen levy vitun pitkään aikaan, joka sai minut itkemään”, Hynynen myöntää.

”Samalla, kun pidin levyn biiseistä ihan helvetisti, mulle tuli järkytyksenä se, miten Putro teilasi teksteillään koko Zen Café -maailman. Zen Café on ollut Putron elämäntyö, ja minusta kukaan ei voi koskaan murskata elämäntyötään sillä tavalla kuin Samuli teki. Putron levyn jälkeen menin vielä jyrkemmin sille linjalle, että jos bändihommia tehdään, ne tehdään kunnolla.”

Putron soolon lisäksi viimeisen kahden vuoden aikana on ilmestynyt toinenkin kotimainen levy, joka Hynysen mukaan voidaan mainita samassa yhteydessä kaikkien aikojen klassikkojen kanssa: Palefacen Helsinki–Shangri-La.

”Fakta on se, ettei kukaan ole Suomessa tehnyt Juicen jälkeen tuollaisia riimejä. Pitää olla onnellinen siitä, että tällainen nelikymppinen ukko voi vielä innostua musiikista samalla tavalla kuin Putron ja Palefacen levyistä. Sitä voi vaan toivoa, että omaan tekemiseen tarttuu jotain niistä levyistä.”

Kaikki merkit osoittavat siihen suuntaan, että Kotiteollisuus jyrää riffejään festivaalien päälavoilla vielä monen vuoden ajan. Hynynen kertoo hyväksyneensä keski-ikäistymisen mukisematta – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

”Facebook on paholaisen keksintö. Kaikki turhautuneet yli kolmevitoset naiset elävät siellä elämäänsä, ja se tarkoittaa ihan silkkaa helvettiä. Kuvittelin, että liittymiseni Facebookiin ja Kotiteollisuuden fanisivujen päivittäminen olisivat kädenojennuksia faneille, mutta sen sijaan sähköpostini on onkin täynnä vihaista palautetta, kun en ole hyväksynyt miljoonaa tuntematonta ihmistä kavereikseni.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 2/11

Lisää luettavaa