Kuudes Aisti, osa 2: Showmiehiä sateessa, teknoa tropiikissa ja improvisaation ilotulitus

Monipuolinen ja avoimen elitistinen festari sai kaatosateenkin toimimaan puolelleen. Jukka Hätinen ja Jami Järvinen kertaavat Kuudennen Aistin lauantaipäivän tapahtumat.

Teksti: Jukka Hätinen ja Jami Järvinen, kuva: Sami Heiskanen / Kuudes Aisti

Kuudes Aisti
Sörnäinen, Helsinki
La 6.7.2013

“We’re the best rap duo in the world right now”, toteaa Killer Mike mikrofoniin ja vieressä El-P nyökyttelee punaisessa Yankees-lippiksessään.

Vaatimattomuus ei ole koskaan pukenut räppäreitä, mutta liioittelustakaan on vaikea isoa atlantalaismiestä syyttää. Paremmuusjärjestys on makuasia, mutta Killer Miken R.A.P. Music ja El-P:n Cancer 4 Cure ovat viime vuoden parhaat hip hop -julkaisut. Nyt kaksikko on Kuudennen Aistin lavalla sanailemassa paksut kultaketjut kauloissaan uunituoreen Run the Jewels -kimppalevynsä kappaleita.

Punatiilisten rakennusta välissä sataa kaatamalla, mutta kaksikko pitää yleisön niin tiukasti näpeissään, ettei mieleen ehdi juolahtamaan sateensuojaan hakeutuminen. ”I don’t give a fuck -posse”, kuten Killer Mike vesisadetta uhmaavaa ihmisjoukkoa kutsui, huutaa kertosäkeet ja juhlii duon karismassa kädet ilmassa.

Solidaarisuuden nimissä molemmat suunsoittajat laskeutuvat lavalta sateeseen kastumaan muiden joukkoon. Tietovuotaja Edward Snowden saa kunnioitusta, Yhdysvaltain entiset ja nykyiset hallitsijat eivät niinkään. Killer Mike saa yleisön lopulliseen hurmokseen messuamalla R.A.P. Music -kappaleella kuinka hip hop -konsertit ovat hänelle uskonnollisia kokemuksia.

El-P:n tuottamien biittien hiljetessä paita alkaa hiljalleen tuntua kylmältä ja litimärältä. Ohjelmalehtinen on mennyt lukukelvottomaksi muhjuksi taskussa. Killer Mikeä vakuuttavampaa showmiestä ei taida hip hopin piiristä löytyä tällä hetkellä.

Ennen kastumista, nurkan takana Torche esitti oman näkemyksensä rock-musiikista. Häikäilemättömän melodisia ja tarttuvia, energisesti soitettuja kappaleita Harmonicraft– ja Meanderthal-albumeilta kuorrutti jämerä kitaravalli ja rumpalin luolamieshenkinen soittotyyli. Viimeiset hitaat taantuivat alkukantaisen sludge-murjonnan pariin. (Jukka Hätinen)

Kuudennen Aistin teema-asu on tänä lauantaina Otto Talvion luontosuhde -t-paita. Niitä kävelee vastaan jokaisen kulman takaa.

Päälavan edusta on tyhjentynyt rankkasateen takia. Punkkarit värjöttelevät räystäiden ja katosten alla. Kotimainen First Times oli yrittänyt kovasti, mutta fanit eivät ole vedenkestäviä. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vaikka bändi kivasti soittaakin, se ei sytytä.

Yhytän tutun musiikkitoimittajan, jolle kerron altistuneeni lyhyesti Bongo Rockille saapuessani festarialueelle. Viime vuonna voitin vedon ystävääni vastaan siitä, kumpi pystyy pidempään sinnittelemään Reino and the Rhinosin keikalla. En olisi halunnut kokeilla skabaa heti kärkeen tänä kesänä.

Hän vastaa kaskulla: ”Kuinka monta fania halusi Bongo Rockin encoren? – Molemmat.” (Jami Järvinen)

Päälavan lauantain osalta pakettiin laittoi King Tuff. Vain kourallinen ihmisiä jaksoi seurata kesäistä slacker-rockia märissä olosuhteissa. Tuff bändeineen soitti niin tutun ja turvallisen oloista materiaalia, ettei sisätilojen iltarientoihin jonottaneita voinut syyttää.

Turvallisuus loisti poissaolollaan Kuudennella Linjalla. Fun piti yleisökontaktin minimissä ja myllytti 1990-luvulta pistävästi nenään tuoksahtavaa noise rockiaan intensiteetillä, joka saisi Amphetamine Reptilen katalogin nostamaan hattua. Kitara kirskui hien virratessa ja syljen lentäessä. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos renkaina ovat sirkkelinterät. (Jukka Hätinen)

Red Bull Garagen ilmanvaihto ei ole sadekelillä yhtään tuoreempi kuin seksihelteillä. Luola on tauttoman kuuma, hiki virtaa sekunnissa aivan Niagarana. Sisälle ei ole tällä kertaa liikaa tunkua, joten kävelen Huntersin keikalle erityisemmin jonottelematta. Tämäkin bändi valittiin kilpailun kautta sisään, mutten keksi, onko tässä jotain aivan erityistä.

Nuoret miehet paahtavat kaavamaista punkrockia. Tästä puuttuu Spoonshinersin keski-ikäinen raivo, on vain ulkoa opittua kailotusta. Kaksi ensimmäistä riviä yleisöä pogoaa preussilaisessa marssimuodossa. Biisit ovat tarpeeksi lyhyitä, välispiikkejä ei paljon harrasteta.

Laulaja pistää lestin Jägermeisteria kiertoon lähimmille faneille. ”Ota huikka”, hän kannustaa. Ihan kiva.

Kello on 23.30 ja illan ainoa tärkeä esiintyjä on juuri nyt Siltasessa. En ole aluksi tunnistaa Yaria, koska mies on muuttunut melkoisesti sitten 1980-luvun. Mutta niinhän me kaikki. Hivuttaudun jokaista neliötuumaansa myöten täyteen ängetyn kapakan etuosaa kohti. Sisulla. Muutamia kiukkuisia tyttöjä tallottuani asettaudun artistin välittömään läheisyyteen.

Mies liiveissään kommunikoi yleisönsä kanssa nöyränä ja hiukan yllättyneenä. Aistin liikutuksen hänen äänessään. Vain kitaransa kanssa esiintyvä Yari esittää toinen toistaan haikeampia rakkauslauluja, joiden naiivi romantiikka on joko torjuttava karkealla ironialla tai vain hyväksyttävä. Valitsen jälkimmäisen ja annan kyynelten tulla.

Jokin kimaltaa muusikon vasemmassa kädessä. Yhtäkkiä oivallan. Se on Mustanaamion hyvä merkki -sormus. Kuinka paljon on mahdollista palvoa artistia? (Jami Järvinen)

Sähkö Recordsin kunnioitettavaa 20 vuoden ikää juhlittiin Salamestan toisessa kerroksessa. Levy-yhtiön ensimmäinen julkaistu artisti Mika Vainio esiintyi trooppista ilmastoa lähentelevässä salissa. Vainion minimaalista soundia kuvasi ironisesti se, että ilmeisesti teknisten ongelmien takia hieman viivästynyttä aloitusta edeltänyt soundcheck-rutina ja -ujellus kirvoitti aplodit.

Vainion päästessä vauhtiin sähköiset pulssit ja erittäin hienoilla nyansseilla pelaava riisuttu äänimaisema sai kuitenkin vangittua kuulijan ilman ironian häivää.

Vainionkin kanssa yhteistyötä tehnyt Keiji Haino ei ollut tullut Kuudenteen Aistiin minimalismi mielessään. 61-vuotias japanilaiskitaristi nähtiin Nazoranai-kokoonpanossa, jossa hänen rinnallaan soittivat kokeellisen musiikin lukuisissa liemissä marinoidut perkussionisti Oren Ambarchi ja basson varressa esiintynyt Stephen O’Malley.

Pitkässä jonossa maltti oli valttia, sillä Nazoranain improvisoitu vapaa möykkä nousi viikonlopun kohokohdaksi. Vaikka O’Malleyn bassosta vyöryi kolossaalisia ääniaaltoja ja Ambarchin lähestymistapa rumpusettiin oli virkistävän freejazzmainen, oli lavalla käynnissä rehellinen Keiji Haino -show.

Pitkät harmaat hiukset hulmusivat, kun Haino sahasi kitaraa mitä omaperäisimmillä tyyleillä ja karjui mikrofoniin tajunnanvirtaa aurinkolasit nenällään. Hulluuden partaalla olevasta freak out -tykityksestä feedbackin palvomiseen, Nazoranai oli osuvinta, jota Kuudes Aisti tarjosi lauantaina. (Jukka Hätinen)

Kello on 2.45. Tämä on hulluutta. Simian Mobile Disco ei koskaan suostu vetämään keikkaa ennen aamunkoittoa, joten olen nestehukan ja univelan uhalla sinnitellyt festareilla tänne asti. Nyt eeppinen jono tukkii aivan kaikki oviaukot, mutta seurueemme kekseliäät jäsenet tietävät salareitin Nokia Factoryyn.

Aivan mielettömän salaisesta käytävästä ei ole kyse, sillä kymmenet muutkin taivaltavat samaa reittiä. Pahin jono silti vältettiin.

Kaikki ovat panneet päähänsä aurinkolasit läkähdyttävän kuumassa, ahtaassa ja säkkipimeässä huoneistossa. Isken myös blehat nenälleni, jotten erottuisi joukosta.

Jostakin käteeni imeytyy pullollinen Strongbow-siideriä. Siirryn tanssilattian puolelle nykimään olkapäitäni. Taustalla on koko ajan ollut jotain musiikkia, joko edellinen esiintyjä tai talon omat dj:t. Tai Simian Mobile Disco. En koskaan saa tietää, kenen setistä on kysymys, sillä en näe tummien lasieni läpi mitään. (Jami Järvinen)

Yhteen summattuna Kuudennen Aistin lauantai antoi elämyksiä sellaisella spektrillä, jollaista ei tällä hetkellä toiselta kotimaiselta festivaalilta osaisi odottaa. Järjestäjäportaaseen kuuluvan Toni Rantasen avoimen elitistinen kirjoitus festivaalin lehdessä voi särähtää monen korvaan, mutta totuuden siemen siitä taitaa kuitenkin löytyä. (Jukka Hätinen)

Lue raportti Kuudennen Aistin perjantaipäivästä täällä.