Aavikosta Asaan ja Ruger Hauerista Burning Heartsiin – eli yhden miehen kuvaus Turun H2Ö-festivaalista

Vera Saarivuori

H2Ö
Ruissalon telakka, Turku
24.–25.7.2015

Todettakoon näin aluksi, että H2Ö:n kaltaisen tapahtuman raportointi edes jotain viitteellistä kattavuutta tavoitellen on absurdi ajatus. Yli 100 esiintyjää kahden päivän aikana tarkoittaa, että teoriassakin on mahdollista nähdä vain pieni osa kaikesta mahdollisesti kiinnostavasta.

Oman pelisilmän ohella on tuuristakin kiinni, tekeekö ohjelmakartan äärellä oikeat valinnat. Tänäkin vuonna H2Ö-kokemuksia oli yhtä paljon kuin kävijöitäkin – ja heitä taas kerrotaan olleen enemmän kuin viime vuonna, mikä on hyvä asia ja lupaa hyvää tapahtuman tulevaisuudelle.

Oma festivaalikokemukseni ei tällä kertaa ollut aivan täydellinen. Todella järisyttäviä keikkoja ei osunut kohdalle, ja vähän muutkin tekijät harasivat vastaan. Tapasin kuitenkin viikonlopun aikana useita ihmisiä, jotka intoilivat sellaisista keikoista, joita en itse nähnyt. Enemmän kuulin kehuja musiikillisesta tarjonnasta kuin moitteita.

Tämä raportti kannattaa siis lukea sellaisena kuin miksi se on tarkoitettu: subjektiivisena kuvauksena allekirjoittaneen H2Ö-festivaalista vuonna 2015.

Kuva: Lilli Haapala
Kuva: Lilli Haapala

Perjantai

Turkuun pääsemisessä on tänä vuonna hieman enemmän logistisia hankaluuksia kuin viimeksi, eikä näihin nyt edes lasketa Lohjan ABC:llä vastaan kävelevää Lauri Tähkää. Olemme alueella vasta puoli seitsemän kieppeillä, ja siinä missä rahalla sisäänpääsynsä ostaneet kaverini pääsevät vaivatta sisään, joudun itse seisomaan media- ja vierasjonossa vielä puolisen tuntia. On tietysti oikeinkin, että tapahtuman todellista yleisöä kohdellaan tässä suhteessa paremmin.

Kun sitten selviän alueelle, etsiydyn ensi töikseni Merilavalle, H2Ö:n päälavana tänäkin vuonna toimivalle asfalttikentälle. Siellä soittaa hörhöosaston ruotsalaislegenda Kebnekajse, joka on päässyt suunnilleen puoleenväliin settiään.

Yhtyeen jäsenet näyttävät menninkäisiltä tai soitinliikkeen peräkomeroon 1970-luvun alussa lukituilta progehahmoilta. Aivan sympaattisilta siis, varsinkin kun välispiikit kuullaan pääosin ruotsiksi.

Itse musiikkiin kestää hetki päästä sisään, mutta biisin tai parin jälkeen kansanmusiikillisia melodioita ja psykedeelistä jumitusta yhdistävä soundi alkaa viehättää.

Mutta osapuilleen samaan aikaan, kun itse alan upota musiikkiin, Kebnekajse tuntuu lyövän läskiksi, aloittavan ehkä jonkinlaisen loppukevennysosuuden. Tulee polskaa, joka kuulostaa progeversiolta Eläkeläisistä. Ruotsalaiselta, selväpäiseltä progeversiolta Eläkeläisistä.

Alan luovia hieman pettyneenä Veistämön suuntaan. Alueen isoimmassa sisätilassa on pikapuoliin aloittamassa länsirannikon oma Burning Hearts, jota en halua joutua katsomaan takarivistä. Vuoden 2012 Extinctions on elektronisen popin kotimainen merkkiteos, jolle olen odottanut seuraajaa hartaasti. Samalta vuodelta on ainoa aiempi live-elämyksenikin. Etukäteen olen merkinnyt Burning Heartsin yhdeksi ohjelmakarttani tärkeimmistä rukseista.

Kuva: Frans Rinne
Kuva: Frans Rinne

Veistämö on varsin iso puurakennus, ja tänä vuonna sisätiloiltaan entistä minimalistisempi, kun kivat mutta bändien katselun kannalta epäkäytännölliset riippukeinut on heivattu helvettiin. Lavan eteen on jätetty istuskeluun tarkoitettua tilaa, jonka yleisö osaa myös ottaa käyttöön.

Pääsen itsekin istahtamaan lähelle eturiviä. Hyvä niin, sillä hektisen aikataulun takia H2Ö:n keikoille tullaan viime hetkessä, ja hieman saapumiseni jälkeen Veistämö alkaa nopeasti täyttyä. Joku muukin kuin minä on selvästi odottanut tätä yhtyettä.

Oikein hyvän keikan yhtye vetääkin, vaikkei tarjoa mitään unohtumatonta. Aloittaminen bändin tunnetuimmalla ja hienoimpiin kuuluvalla Into the Wilderness -biisillä on rohkea valinta, mutta onneksi Extinctionsilta löytyy joitain muitakin yhtä kovia pophelmiä, jotka auttavat pitämään jännitettä yllä.

Burning Heartsin virtaviivainen soundi ei livenä juuri poikkea levyversioista, joten karismaattinen laulaja on tässä konseptissa oikeastaan välttämätön. Jessika Rapo ei pelkästään täytä tätä paikkaa, vaan hänen karismansa on aivan omanlaistaan – en heti keksi yhtään luontevaa vertailukohtaa.

Sinänsä flirttailevan, ylimielisen ja ujon välimaastoon paikantuva tyyli on aika klassinen pop-strategia, mutta Rapo onnistuu jotenkin toteuttamaan tätä strategiaa ottamatta yleisöön juuri minkäänlaista kontaktia. Hän vaikuttaa siltä kuin hymyilisi koko keikan ajan sisäänpäin, omille salaisille ajatuksilleen.

Hieman överi kullanhohteinen mekko vain alleviivaa keulahahmon erikoislaatuisuutta. Rapo on täysin vangitseva esiintyjä, jonka takia Burning Heartsia kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan.

Vaikea sitten sanoa, miltä yhtyeen tulevaisuus näyttää. En ole varma, kuultiinko keikalla uusia biisejä, mutta ei ainakaan yhtään mieleen jäänyttä. Toistaiseksi Burning Heartsin levytetyt meriitit jäävät yhteen erinomaiseen albumiin, josta alkaa olla jo aikaa.

Veistämöstä pitää kiirehtiä taas päälavalle katsomaan Ruger Haueria, joka on varmasti yksi H2Ö:n odotetuimmista esiintyjistä. Erikoisen tilanteesta tekee se, että suuri osa näistä odotuksista kumpuaa Paperi T:n tämänvuotisesta, valtavasta soolomenestyksestä.

Epäilen, ettei trio esiintyisi ilman Paperia päälavalla. Huvittavaa kyllä, Rugerin keikka viivästyy melko pahasti juurikin siksi, että tähtiräppäriä saadaan odotella. Hänen kerrotaan olevan saapumassa nyt neljännelle keikalleen 24 tunnin sisään. Meininki alkaa siis olla kuin Dingolla juhannuksena 1985.

Kun Paperi T lopulta ennättää lavalle, hyökkää Ruger Hauer viivytyksettä suoraan asiaan: H2Ö:n aikataulut eivät todellakaan pahemmin jousta. Olosuhteet eivät varmaankaan ole ryhmän kannalta optimaaliset, mutta eipä kolmikko tee juuri mitään tilanteen yläpuolelle noustakseen.

Kolme lahjakkaaksi tiedettyä räppäriä voisi saada aikaan kunnon show’n, vaikka taustalla onkin vain dj, mutta Ruger Hauerin meininki on lähinnä sekavaa läskiksi lyömistä. Pyhimys seisoskelee tympiintyneen oloisena paikallaan, Paperi T sekoilee ihan omissa sfääreissään. Tommishock näyttää yrittävän eniten, mutta hänenkin tekemisistään muistaa keikan jälkeen lähinnä sen, että bändikaverit vittuilivat hänelle väärin menneistä kohdista.

Ruger Hauer ei kuitenkaan levyltä kuunneltuna ole mitään juosten kustua showräppiä: trio aloitti uransa Se syvenee syksyllä -albumilla, joka on edelleen yksi 2010-luvun parhaita ja depressiivisimpiä ajankuvia, eikä meno ole kahdella seuraavalla levyllä ainakaan piristynyt. Tätä taustaa vasten puolivillainen itselle ja yleisölle naureskelu tuntuu erityisen latistavalta.

Oletan niin Paperi T:n kuin soolopaluutaan virittelevän Pyhimyksen ajatusten olevan aivan muualla, vaikka Rugerin seuraavasta levystä on puhuttu jo aiemmin ja puhutaan tälläkin keikalla. No, tämän perusteella en odottelisi sitä henkeäni pidättäen.

Vajaamittaiseksi jäävän keikkansa lopuksi ryhmä kasaa sentään itsensä hyvään ja yleisön herättävään tulkintaan esikoislevynsä huikeasta Täällä-klassikosta. Sen soidessa taustalla on hyvä luovia kohti Kesantolavaa ja suomalaisen vaihtoehtomusiikin piristävimpiin eksentrikoihin kuuluvan Muuan miehen keikkaa.

Ismo Puhakan taustalla soittaa tätä nykyä erittäin kova bändi, jossa on sellaisia merkkihenkilöitä kuin Risto Ylihärsilä koskettimissa ja Arwi Lind rummuissa. On vaikea kuvitella, mikä voisi toimia paremmin Kesantolavan luonnonläheisessä ympäristössä. H2Ö-alueelta löytyy kevyesti riittävä määrä hippejä pistämään tanssit käyntiin Muuan miehen tahtiin.

Keikka onkin ehdottomasti parhaita viikonlopun aikana näkemiäni. Yhtyeen hyväntuulinen soundi ujuttautuu nykyisellään yllättävän lähelle Jamaikan-meininkejä – ja nimenomaan hieman hapokasta varianttia dancehallista, ei suinkaan roots-reggaeta. Voisi tätä ehkä verrata Kapteeni Ä-neenkin – varsinkin Tsygä rullaa -biisin soidessa – mutta substanssia ja yllättävää kulmaa Muuan miehessä on paljon enemmän.

Tavallaan yhtyeen biisit ovat silkkoja lastenlauluja – ne perustuvat yksinkertaisiin ja hauskoihin kertosäehokemiin ja ovat päävärein hahmotellussa positiivisuudessaan vankasti todellisuudesta irrallaan – mutta toisaalta lavalla on erittäin tiukka yhtye (ja aurinkolaseihin sonnustautunut Risto Ylihärsilä, joka on omiaan pelottamaan perheen pienimpiä).

Kuva: Frans Rinne
Kuva: Frans Rinne

Festivaaliohjelmani näyttää muotoutuvan aika päälavakeskeiseksi, sillä seuraavaksi on aika suunnata katsomaan Aavikkoa. Tavallaan on yllättävää, että Aavikko nostetaan vuonna 2015 suositun festivaalin perjantain pääesiintyjäksi, mutta toisaalta yhtye on aina ollut siinä määrin ajasta irrallaan, että tuntuisi oudolta argumentoida heidän tekemisistään vuosiluvuin.

Ajan lisäksi Aavikko on irrallaan todellisuudestakin, mikä tuntuu leimaavan useimpia H2Ö:n kiinnostavia nimiä. Siilinjärveläiset eivät tosin rakenna tilalle varsinaista omaa fantasiamaailmaansa vaan leijuvat jossain omassa pikseliusvassaan kuin kunnon vanhan koulun tietokonenörtit Commodore 64 -ajoilta.

Kraftwerk on yhtyeen ilmeisin vertailukohta, mutta Aavikossa ei ole tippaakaan saksalaislegendan ohjelmallisuutta. He vain soittelevat kivan kuuloista syntikkamusiikkia näppärien ja hetkellisiä hymähdyksiä kirvoittavien visuaalien pyöriessä taustalla.

Ilman ihmiskonerumpali Tomi Leppästä ei Aavikkoa ehkä jaksaisi katsoa kovin kauaa. Hän on niitä harvinaislaatuisia muusikoita, joiden toimintaa jää seuraamaan magnetisoituna. (Risto Ylihärsilä on ehdottomasti toinen, joten H2Ö-perjantaille näitä näyttää kasaantuneen.)

Lopulta Aavikko-musiikin teoreettisuus saa yliotteen ja siirrymme testaamaan festivaalin tämän kesän ilahduttavinta uutuutta, päälavan kulmalla kelluvalle alukselle pystytettyä Ponttooni-baaria. Kesäyön viileä tuuli puhaltaa ja teollis-merelliset näkymät vangitsevat.

Festarivalkkari on harvoin maistunut näin hyvältä. Väsyttääkin: yleinen konsensus on, että tämä taisi olla tältä päivältä tässä.

Kuva: Aake Kinnunen
Kuva: Aake Kinnunen

Lauantai

Seurueemme majapaikaksi valikoitunut, H2Ö:n yhteistyökumppaninakin toimiva laivahostelli Borea osoittautuu lauantaiaamuna nappivalinnaksi. Kakkospäivän saa optimaalisesti käyntiin huoneen hintaan sisältyvällä aamusaunalla ja hullunkiilto silmissä rakennetulla aamiaistarjottimella.

Pienen välikuoleman jälkeen voi alkaa valua Aurajoen vartta keskustaan päin, pysähtyä matkalla terassimojitolle ja jäätelölle ja päätyä sitten joenrantaan istumaan raukeissa tunnelmissa auringon antaessa parastaan. Aurajoen törmä on kauniina kesäpäivänä parhaita paikkoja, joihin ihminen voi päätyä.

Vielä tässä vaiheessa sääjumalat tuntuvat olevan tämän paskan kesän mittareilla harvinaisen suosiollisia.

Tästäkö sitten johtuu, että alueelle ennättämisessä kestää tänäänkin turhan kauan. Kello viiden lähestyessä sinne saapuessamme alkaa taivas näyttää jo huomattavasti huolestuttavammalta. Tästä eteenpäin festarilauantai on taistelua aikaa vastaan.

Viideltä päälavalla aloittaa paluukeikkansa turkulainen Limonadi Elohopea, jonka comebackiä on tietyissä, tosin varsin rajallisissa piireissä odotettu ilmeisen innokkaasti. Saattaisin hyvin lukeutua kohdeyleisöön itsekin: olenhan yksi niistä ehkä suhteellisen harvalukuisista ihmisistä, jotka ostivat Ahmatti-kakkosalbumin vuonna 1997 sen ilmestymispäivänä, ja muutaman vuoden ajan Limppareita tuli diggailtua aika aktiivisesti.

Tosin siinä diggailussa oli aina pieni ristiriitainen sivumaku: Tero-Petri Suovasen tarkoituksella ärsyttävät tekstit tietoisen korneine ja nolostuttavine sanavalintoineen tuntuivat vähän haasteellisilta, varsinkin kun Absoluuttinen Nollapiste Tommi Liimatan johdolla teki samaan aikaan vähän samanlaista juttua paremmin. Musiikillisesti Limonadi Elohopean melodinen suomirock puolusti kuitenkin paikkaansa ajan tarjonnassa.

Toinen kysymys onkin, onko yhtye varsinaisesti comebackin arvoinen. Huomattavasti isompienkin bändien kohdalla on tullut mietittyä, mitä lisäarvoa mihinkään tuo 20 vuotta vanhojen biisien soittaminen 20 vuoden takaisille faneille.

Ei Limppareiden H2Ö-suorituksessa mitään vikaa ole, mutta ei keikasta oikein löydä suuren urheilujuhlan tuntuakaan. Yhtye soittaa kyllä useita parhaita kappaleitaan, ja on tietysti hienoa, mikäli Magenta-biisin tapaisten helmien kuuleminen johdattaa nuorempia sukupolvia tämän musiikin pariin.

Limonadi Elohopean jälkeen on vuorossa lievää harhailua ja ensikosketus H2Ö:n tämänvuotiseen ruokatarjontaan. Tässä suhteessa parannusta on tapahtunut paljon. Pää- ja Kesantolavojen väliin on syntynyt aivan asiallinen ruokatori, mihinkään geneeriseen festarimättöön ei tarvitse tyytyä.

Ruokailun jälkeen voisi mennä katsomaan ikisuosikkiani Joose Keskitaloa, mutta sattuma ohjaa askeleet taas Kesantolavalle, jolla soittaa entiteetti nimeltä Isi istuu puussa. Ohjelmakarttaa tutkiessani en ole kiinnittänyt tällaiseen mitään huomiota, mutta lavalla heiluu kaksi hyvinkin tuttua miestä: taiteilijapersoonat Ville Leinonen ja Pekko Käppi.

Molemmat ovat julkaisseet tänä vuonna helvetin hyvän levyn, mutta niiltä ei nyt kuulla nuottiakaan. Sen sijaan kaksikko soittaa häiriintyneitä, ilmeisen omatekoisia lastenlauluja.

Kun kahdesta auteurista on kyse, kappaleiden tekijyys on helppo määrittää. On näennäisen pehmeitä Leinos-biisejä ja vistosti koristuja Käppi-biisejä. Hauskaa erikoistoimintaa jonkin aikaa, mutta taas alkaa aikataulu painaa päälle: on palattava päälavalle katsomaan Asaa bändeineen.

Tässä vaiheessa taivas Ruissalon satama-alueen yllä alkaa synkistyä harmaasta mustaksi ja eräänlainen eksistentiaalinen kriisi kehittyä pienistä pensaspaloista täysimittaiseksi ongelmaksi. Asa on mahdollisesti 2000-luvun tärkein suomalainen artisti, mutta kun hän esittää sydänten vallankumoukseen kehottavaa, periaatteessa hyvin myönteistä musiikkiaan pimenevän taivaan alla, syntyy tahaton interteksti koko ajan huonommiksi käyviin aikoihin ja koko ajan epätoivoisemmiksi käyviin yrityksiimme sinnitellä niiden akanvirroissa.

Kuva: Jesse Keinonen
Kuva: Jesse Keinonen

Asa ei tee mitään väärin ja hänen nimeämätön yhtyeensä on loistava, mutta tämä ei vain oikea hetki todistaa tätä esiintymistä. Jossain määrin tilannetta hankaloittaa sekin, että suurin osa materiaalista on ilmeisesti Love-albumilta, jolta ei vielä tässä vaiheessa ole kuultu kuin kaksi singlebiisiä.

Näistä se ensimmäinen, Mä haluun olla hippi, on tosin toinen keikan kohokohdista. Kaikessa suorasukaisessa populismissaan se todistaa näin festariolosuhteissa potentiaalinsa ajan henkeä määrittäväksi tunnussäveleksi. Tähän yleisöön se uppoaa täysillä.

Vielä vaikuttavampi on viimeisenä kuultu ja paljon vanhempi Monimuotosii, jossa olisi ainesta vastakansanlauluksi H2Ö-viikonlopun uutisantia määrittäneelle oululaiskansanedustajalle.

Sen siivittämänä päälavalta poistuu lämpimissä tunnelmissa. Vastaan tulee uusia ja vanhoja ystäviä, joiden seurassa on istuttava hetken aikaa. Sitten suunta kohti Veistämöä ja Maritta Kuulaa Karvanoppineen.

On ärsyttävää ja tyhmää, että Kuula pitää aina rinnastaa Kauko Röyhkään, mutta pakkohan se vähän on. Nämä suunnilleen samanikäiset ja toistensa kanssa tunnetuilla tavoilla tekemisissä olleet hahmot ovat vanhentuneet oudosti sekä samaan että erilaiseen tapaan.

Imagomielessä Kuula vie kevyesti voiton, sillä hänen ei tarvitse sanoa olevansa erilainen – hän on erilainen. Hänen ei tarvitse korostaa itseään: hän kävelee lavalle ja alleviivaus on siinä, taiteilijapersoona on siinä.

Olisi vain hyvä, jos Kuulan tolkuton viileys saisi seurakseen enemmän kiinnostavaa musiikkia. Nyt kuultava höyhenenkeveä ja tietoisen naiivi jazzpop ei sitä ole.

Yhtye ei tee virheitä musiikissa eikä elämässä, eikä Kuulan julkisivu petä hetkellisestikään. Tässä on taas yksi esimerkki todellisuuspaosta, jonka taustalla ei ole mitään kiinnostavaa vaihtoehtoista maailmaa. Maritta Kuulan ainoa vaihtoehtoinen maailma on, no, Maritta Kuula.

Ulkona sataa. Festarikokemus alkaa hajota käsiin. Henkinen ja fyysinen energiani ovat lopussa.

Törmään joihinkin tuttaviin, istun heidän seuraansa ja vaihdan joitakin kokemuksia. Horisontissani alkaa siintää enää yksi viimeinen keikka, joka olisi jaksettava todistaa: viimeistä kesäänsä suorittava 22-Pistepirkko päälavan viimeisenä esiintyjänä.

Mutta osapuilleen niillä sekunneilla, kun heidän keikkansa alkaa, sade kiihtyy kaatosateeksi. Minusta ei enää ole tähän. Saan autokyydin majapaikkaani, säästyn pahemmalta kastumiselta.

Laivahostellin pienestä pyöreästä ikkunasta katselen sateen piiskaamaa Aurajokea ja tajuan hyvin selvästi sen, ettei ole olemassa festariraporttia, joka olisi irroitettavissa sattumista, olosuhteista ja kirjoittajansa psykofysiikasta.

Ehkä ensi vuonna kaikki sujuu taas paremmin.