Konepop-dinosauruksen kaksituntisen keikan ensimmäinen tunti haukotutti ja jälkimmäinen puolisko villitsi, kirjoittaa Saku Schildt arviossaan.
Teksti ja kipinäkuva: Saku Schildt, pääkuvat: Jana Blomqvist
Depeche Mode
Hartwall-areena, Helsinki
15.12.2013
Joka ikinen hiven Dave Gahanin olemuksessa huutaa: ”Palvokaa minua!” Tämä mies rakastaa esiintymistä. Depeche Moden laulaja pyörähtelee kimaltavassa takissaan lavalle, keimailee yleisölle ja diivailee keskiverron oopperalaulajan suohon heti kättelyssä.
51-vuotiaan solistin toyboymaisessa elehtimisessä on jotain häiritsevää. Gahanin uskoo mukisematta olevan synnissä ryvettynyt.
Mielikuva on oikea. Turmeltunutta rocktähden elämää viettänyt ja paheistaan avoimesti puhunut laulaja on flirttaillut kuoleman kanssa siihen malliin, että on pieni ihme, ettei hän menehtynyt jo kolmekymppisenä.
Egomaanikoksi tunnustautunut Gahan kertoi vuonna 2011 NME-lehdelle suuttuneensa, kun hän kuuli ensi kertaa Kurt Cobainin itsemurhasta – grungetähti ”oli varastanut hänen ideansa, ehtinyt ensin”. Niin kieroutuneeksi oli laulajan ajatusmaailma käynyt. Gahanin 1990-luku muodostuikin päihteiden, yliannostusten ja itsemurhayritysten kiihdyttämäksi syöksykierteeksi.
Tähän nähden on hämmästyttävää, miten hyväkuntoiselta keski-ikäinen Gahan nykyään näyttää. Hän selvästi rakastaa sekä lavaa että itseään lavalla. Hoikka ja jäntevä laulaja keinuttaa stripparityyliin lantiotaan, flirttailee katsomon kanssa suorastaan päällekäyvästi ja astelee ympäriinsä Freddie Mercurylta lainatuin askelin. Freddien veroinen esiintyjä Gahan ei ole, mutta hänen vilpittömässä heittäytymisessään on silti jotain ainutlaatuista.
Ja pitäähän hänen tasapainottaa muun ryhmän puutteita. Jos Gahan kokee olevansa esiintyjä luojan armosta, kosketinsoittaja Andrew Fletcher on kuin hänen synkkä varjopuolensa. Lukemattomien keikkojen ja vuosikymmenten kokemuksen jälkeenkin Fletcher näyttää postimerkkejä vapaa-aikanaan keräävältä tietotekniikan insinööriltä, joka on jonkin kauhean erehdyksen seurauksena joutunut lavalle oikean pop-tähden sijaan ja yrittää peittää tilannetta leikkimällä mukana.
Viidettä kertaa Suomessa vierailevan Depeche Moden keikka on muillakin tavoin kuin jing ja jang -asetelma. Konsertin alkupuoli on enimmäkseen jähmeä ja mielenkiinnoton läpsyttely, jota pitävät koossa lähinnä Anton Corbijnin suunnittelemat mestarilliset videoprojisoinnit. Loppupuoli on sen sijaan silkkaa murhaa.
Keikka käynnistyy todella vasta kolmannen kappaleen kohdalla, kunhan vaisun vastaanoton saaneen Delta Machine -albumin avausbiisikaksikko Welcome to My World ja Angel on saatu pois alta. Songs of Faith and Devotion -levyllä (1993) alun perin julkaistu Walking in My Shoes saa yleisönkin innostumaan, mutta vaikka hyvää virettä yritetään jatkaa albumiversiota jämäkämmin kulkevalla Preciousilla ja Black Celebrationilla, visuaaliset efektit pysyvät keikan mielenkiintoisimpana antina. Etenkin Should Be Higherin kipinäshow on henkeäsalpaavan hieno.
Kun Martin Gore ottaa lavan haltuunsa ja esittää pianoballaditulkinnat Delta Machinen Slow’sta ja But Not Tonight -kasaribravuurista, ei haukotusta pysty enää pidättämään. Jälkimmäinen toimii paremmin, mutta erityisesti Slow’n aikana unohtuu pohtimaan, miten sekä Gore että Gahan innostuvat ylitulkitsemaan esittämiään lauluja.
Muutos tapahtuu aika tarkalleen keikam puolivälin tienoilla. Nousun aloittaa A Pain That I’m Used To, jota ryyditetään kuin suoraan Peter Hookin repertuaarista napatulla bassolinjalla. Pirteätempoinen Question of Time parantaa mielialaa entisestään, ja kun Dave Gahan houkuttelee biisin lopuksi yleisöä kohottamaan käsiään, yhteistaputus on innostuneisuudessaan vaikuttavaa. Enjoy the Silenceen ja Personal Jesusiin mennessä tunnelma on kohonnut ekstaattiseksi.
Lopussa koetaan muutama yllätys. Ensimmäinen on, miten innostuneesti bändin varhainen hitti Just Can’t Get Enough otetaan vastaan. Vuonna 1981 julkaistu pop-rallatus saa koko katsomon liikkeelle. Toinen on se, miten nimenomaan raskassoutuisesta I Feel Yousta tulee koko keikan kohokohta. Bändi kuljettaa 1990-luvun rockvaiheen hittiään verkkaisesti ja kiireettä, eikä tässä vaiheessa taustavideota enää huomaakaan – silmät pysyvät kuin naulittuna hurmioituneesti esiintyvässä yhtyeessä. Muusikot vaikuttavat itsekin olevan kappaleen jälkeen tohkeissaan.
Viimeiseksi säästetty fanisuosikki Never Let Me Down Again päättää konsertin tyylillä. Tai fanisuosikkeja taitaa olla koko ilta pullollaan, sillä Depeche Moden yleisö on harvinaisen omistautunutta. Näitä kappaleita rakastetaan. Harvemmin näkee keski-ikäisten katsojien nousevan istumapaikoillakin seisomaan ja tanssimaan sydän kurkussa.
Ja sekös ilahduttaa palvomista janoavaa Dave Gahania.
