Le Guess Who?
9.–12.11.2017
Utrecht, Alankomaat
”Aaaahhh!!!”, huokaa Tivoli Vredenburgin ison salin yleisö innokkaasti. Lavalle on juuri noussut ensimmäinen Le Guess Who? -festivaalin yllätysesiintyjistä, malilainen duo Amadou & Mariam.
Salaisuus on pidetty erittäin visusti piilossa ja ainoa Twitter-tietokin oli ainoastaan se, että joku väitti tietävänsä. Oikeastaan Amadou & Mariam on buukkauksena utrechtilaisfestivaalille lähimpänä keskitietä tänä vuonna, sen verran seikkailullista festarin ohjelmiston rakentaminen on jälleen ollut.
Kullanvihertäviin asuihin sonnustautunut kaksikko yhtyeineen viihdyttää vajaan neljäntuhannen kapasiteetilla varustetun Grote Zaalin yleisöä väkevällä rutiinillaan, ja nelipäiväisen musamaratonin avajaisillan tunnelma on nousujohteinen.
Yhdettätoista kertaa Utrechtissa järjestetty Le Guess Who? on todellinen vasemman laidan musiikin runsaudensarvi. Toistasataa esiintyjää levittäytyy ympäri kaupunkia ja musadiggarin sydäntä raastavilta päällekkäisyyksiltä ei vältytä. Ohjelmaryhmä ja artistikuraattorit olivat tänäkin vuonna valikoineet sellaisen pläjäyksen herkkupaloja indierockin, kokeellisen musiikin, jazzin, maailmanmusiikin, ynnä muiden spesialistigenrejen saralta, että suoraan sanoen hirvittää ajatella asiaa edes jälkikäteen. Lineup on järjettömän kova.
Suloisesti matkailijaa marinoinutta pakokauhunomaista runsaudenpulaa ei myöskään helpottanut se, että kaupungissa järjestettiin samaan aikaan maailman suurimmat levymessut.
Festivaalin kummallisen nimen takaa löytyy selkeä logiikka. Tapahtuma sai alkunsa kanadanranskalaisen musiikin showcase-tapahtumana (”Le”) ja mukana oli The Guess Who -yhtye. Kysymysmerkki symboloi järjestäjien mukaan esiintyjien tuntemattomuutta, eli käytännössä tapahtuman yllätyksellisyyttä. Merkittävä osa keikoista tapahtuu upeassa Tivoli Vredenburgissa, joka pitää sisällään ryppään keikkapaikkoja muutaman sata kuulijaa vetävistä klubeista 3700 hengen konserttisaliin. Lisäksi keikkoja on klubeilla ja kirkoissa ympäri kaupunkia, tällä kertaa myös esimerkiksi kellopelimuseossa ja yliopiston juhlasalissa.
Keskittyminen on Le Guess Whossa kaiken A ja O. Jos ei ole varuillaan, voi homma mennä säntäilyksi. On fokusoitava ja valittava, pidettävä zen ja flow kohdillaan, muistettava juoda tarpeeksi vettä. Missausten tuottama harmitus pitää nollata nopeasti. Oikeastaan koko homma alkaa kuulostamaan urheilusuoritukselta – tosin palkitsevalta sellaiselta.
Jerusalem In My Heart eli montrealilaismuusikko Radwan Ghazi Moumnehin ja elokuvaohjaaja Charles-André Coderren audiovisuaalinen yhteisprojekti avasi Le Guess Whon torstai-illan intensiivisesti. Täyteen ahdettu klubitila pääsi todistamaan keikan aluksi sanaharkkaa Muomnehin ja eturivissä olleen kuulijan välillä. “Hei, meillä on täällä kaveri, jolla on mukanaan lippu. Näytäs vähän tänne”, artisti sanoi osoittaen liikuteltavaa lavavaloa yleisöön päin. Korkealle liehahtanut Israelin lippu sai lavalta tylyn tuomion: “Painu vittuun siitä lippuinesi, mene jo!” Hämmennystä, muutama taputus, puheensorinaa.
Yhtenä Le Guess Whon artistikuraattoreista tänä vuonna toimineen Jerusalem In My Heartin keikka normalisoitui pian ja esitys oli vangitseva.
Busukia soittanut Moumneh yhdisteli elektroniseen avantgardeensa omaa soittoaan ja sämplejä, luoden kiehtovasti tiukentuvia abstrakteja rytmisiä kuvioita viimeisimmän albuminsa If He Dies, If If If If If If hengessä. Tärkeä osansa kokonaisuudessa oli visuaalisella annilla, jota Coderren annosteli taitavasti paljaana projektoripisteen takana roikkuvilta filminpätkiltä. Kolme projektoria tykitti rosoista kuvaa, joka upotti musiikin maailmaan täydellisesti.
Jerusalem In My Heart artistikuraattorina ilmensi Le Guess Whon ajatusmaailmaa hyvin. Kuraattoreiden tehtävänä on oikeasti laajentaa ohjelmaa, ei vain toimia markkinoinnin työkaluina. Toinen tapahtumaa määrittänyt kuraattorinimi tänä vuonna oli elävän legendan mainetta nauttiva 75-vuotias hollantilaisrumpali Han Bennink, joka myös esiintyi itse vieraidensa kanssa.
Erik Luyten // www.erikluyten.nl – erik@erikluyten.nl
Benninkin rumputyöskentely on äärimmäisen energistä ja vaihtelevaa. Välillä mennään täysillä seinää päin, välillä kapula on suussa, usein myös jalka virvelin päällä. Tähän ilmapiiriin Benninkin soittokumppaneista keskenään erilaiset Thurston Moore ja pianisti Alexander von Slippenbach istuivat varsin hyvin.
Moore ja Bennink tuntuivat lähinnä soittelevan omiaan, tosin kokonaisuudessa oli silti oudosti jotain järkeä. Mooren kitarointi oli oikeastaan yllättävänkin karaktääristä rujonkaunista kitaravallia Benninkin kuvainnollisesti kaataessa perunasäkin sisältöä rumpujensa päälle. Eurooppalaisen vapaan jazzin aatelisiin kuuluva Slippenbach tuntui olevan konkreettisemmin yhteyksissä Benninkiin, tosin kumpikaan duon jäsenistä ei juuri nostanut katsettaan koko setin aikana. Ikämiesten jazz oli tervetullut annos juuri sopivan tulista improvisaatiota, ja väsymätön rumpali pääsi soittamaan myös omaan tyyliinsä nähden yllättävämpää suoraa komppia.
Legendaarista jazz-antia oli tänä vuonna tarjolla muutenkin runsaasti. Peräti 93-vuotiaan saksofonisti Marshall Allenin johtama Sun Ra Arkestra ja spiritual jazzin suurmies Pharoah Sanders tuskin yllättivät ketään, mutta viihdyttivät kaikkia. Kumpikin jazzmuseo soi kauniisti ja oli ilo kokea, mutta samalla huomasin kysyväni itseltäni: ”Entä nyt?”
Löytyisikö uuden musiikin suunta artistikuraattori James Holdenin ja The Animal Spirits -yhtyeen keikalta? Kyllä ja ei. Holdenin mainion tuoreen albumin materiaalia soittava yhtye yhdistelee kiehtovasti modulaarisynapulputusta ja vapaalta kuulostavaa jazz-soittoa. Levyllä siis. Livenä yhtye teki lähestulkoon saman, joka aiheutti hienoisen pettymyksen. Turhankin tarkkaan ”gridin sisällä” soittanut rumpali, kaksi fonistia ja perkussionisti saivat kyllä aikaan miellyttävää musiikkia, mutta eivät sellaista futuristista jazzmessua, jota olin toivonut. Vasta ensimmäisiä keikkojaan soittanut kombo ehkä vain oli hieman jäässä, mene ja tiedä. Seuraamme tilannetta.
Vaikka Le Guess Who? on täynnä pakollisia nähtäviä ja kuultavia, voi tapahtuman kuratointiin tilanteen tullen luottaa myös sokeasti ja mennä oikeastaan minne vain. Paras oma osumani tälle vuodelle oli rumpali Greg Foxin sooloesitys. Pandora-klubilla kuultiin terävä elektronis-akustinen tulevaisuusmusiikkiesitys, johon kesken kävelemällä sai ilahduttavan nyrkin päin pläsiä. Liturgyn rumpalina tunnettu Fox myllytti polyrytmejään armottomasti elektronisten soundiluuppien päälle. Parhaimmillaan musiikki oli kuin toisesta ulottuvuudesta laskeutunutta progeteknoa, pahimmillaan rumpuklinikkaa. Yhtä kaikki, koimme jotain puhuttelevaa ja todellista.
Phil Elverum eli Mount Eerie saapui Le Guess Whohun esittämään musiikkiaan A Crow Looked at Me -albumiltaan, jonka hän on tehnyt puolisonsa kuoleman jälkimainingeissa. Kaikki laulut kertovat hänen kokemuksistaan surun keskellä ja uuden elämän aloittamisesta pikkulapsen yksinhuoltajana. Festivaali oli tehnyt kunnioitettavasti hommia ikimuistoisen keikan mahdollistamiseksi sijoittamalla esityksen kirkkoon, vaatimalla yleisöltä ennakkoilmoittautumista ja sulkemalla keikkapaikan baarin keikan ajaksi.
Se toimi. Kun Elverum astui kitaroineen suurikokoisen kirkon lavalle ja aloitti ensimmäisen kappaleensa, ei ollut hankalaa huomata yleisön joukossa itkeviä ihmisiä.
”Death is real / Someone’s there and then they’re not / And it’s not for singing about / It’s not for making into art.”
Pyyhkäisin itsekin roskan silmästäni. Tunnelma oli koko keikan ajan äärimmäisen jännittynyt ja suomalainen vierustoverini summasi kokonaisuuden suorastaan kaurismäkeläisesti: ”Ohhoh. Nyt kyllä kosketettiin Niemisen* poikaa jostain syvältä.”
Elverumin kappaleet rönsyilivät eteenpäin suorastaan ryöpsähdellen ja pari kuultua uutta kappaletta eivät juurikaan eronneet musiikillisesti keikkasetissä olleista albumiraidoista. Teksteiltään uutukaiset puolestaan siirtyivät metatasolle. Elverum laulaa nyt siitä, miten hän kiertää festivaaleilla esittämässä vaimonsa kuolemasta kertovia kappaleita. Oikeastaan arkista, synkkää ja välillä hirtehisen huumorin sävyttämää tragediakerrontaa kuunnellessa tuli mieleen eräs toinen syvien tunteiden tulkki, Mark Kozelek eli Sun Kil Moon, myös Le Guess Whon ohjelmistoon kuulunut esiintyjä.
Toki sillä erotuksella, että Mark Kozelek on kusipää.
Tämä kävi jälleen selvästi ilmi keikkalavalla, jossa Kozelek on elementissään vittuillessaan yleisölle, kyykyttäessään bändiä tai vihatessaan maailmaa muuten vain. On vaikeaa edes olla mitään mieltä tällä kertaa rokkihenkisen bändin kanssa esiintyvän Kozelekin musiikista, sillä niin määrittävä häntä ympäröivä aura on.
Tällä kertaa tosin kappaleetkaan eivät onnistuneet nousemaan siivilleen, lukuunottamatta Sonic Youthista tutun loistorumpali Steve Shelleyn yhden stygen mittaista vierailua. Tunnelma sähköistyi hetkeksi, jonka jälkeen Kozelek varasti eturivissä keikkaa kuvanneelta fanilta puhelimen kädestä.
Yksityiskohdat antavat Le Guess Wholle lopullisen silauksensa. Festivaalialueella järjestettiin Black Power Tarot -näyttely, jossa Montrealista lähtöisin olevan artisti King Khan yhdessä Game of Thronesin parissa työskentelevän designerin Michael Eatonin kanssa on luonut uuden setin Tarot-kortteja. Niissä esiintyy afroamerikkalaisia merkkihenkilöitä Nina Simonesta Richard Pryorin kautta Alice Coltraneen. Uudet kortit on virallisesti hyväksytetty ohjaajaguru Alejandro Jodorowskyllä, joten referenssit ovat viimeisen päälle kunnossa. Khan myös järjesti tarot-luentaa tapahtumaviikonlopun aikana. Tivoli Vredenburgin aulan korttisuurennokset antoivat kieltämättä oman säväyksensä esitystilasta toiseen ravaamiselle.
Astetta syvällisempää henkisyyttä lupaili myös Alice Coltranen myöhemmän kauden musiikkiin keskittynyt projekti, joka nähtiin nyt ensi kertaa Euroopassa. Luaka Bopin julkaiseman tuoreen Coltrane-kokoelman sisältämää musiikkia esitti hänen 1983 perustamansa Sai Anantam Ashramin laulukuoro, jossa mukana oli myös artistin tytär Michelle Coltrane.
Isolle lavalle koottu interaktiivinen esitys (yleisölle jaettiin omat laulukirjat) jäi kokemuksena korkean odotusarvonsa varjoon. Bändin halonhakkuuotteella operoinut rumpali tappoi grooven rytmibiiseissä, joten herkemmät laulukohdat toimivat selvästi paremmin. Kovin hengelliseltä musiikki ei sinällään kuulostanut. Idea 6/5, toteutus 3/5.
Tim van Veen
Le Guess Who? tiristi festarivieraasta mehut tehokkaasti. Sunnuntaina jaksamista piti raapia jo kattilan pohjasta, mutta kaikki muuttui kuin taikaiskusta. Tihkuisan Utrechtin läpi vaeltamalla löytyi Pastoefabrikiin piilotettu helmi, festivaaliohjelmaan kuulunut 12-Hour Drone -minifestivaali.
Konsepti on nerokas: kaikkiaan 19 ambient-henkistä artistia esiintyi kahdentoista tunnin ajan musiikin taukoamatta. Kun edellinen artisti lopetteli settiään, seuraava aloitteli. Oman vierailuni kohdalle sattui Roy Montgomeryn luuppi, jossa hänen kanssaan soittaneen viulistin herkät viillot kerrostuivat kerrostumistaan puolen tunnin aikana, kunnes kalseaan betonihuoneeseen kokoontuneet kuulijat olivat läpeensä Montgomeryn pehmeässä halauksessa. Vauva söi pizzaa peltorit päässä tyhjyyteen tuijottaen. Hänen ilmeensä säteili rauhaa.
*) Niemisen nimi muutettu.