Erykah Badu, Chaka Khan, Grace Jones, Jethro Tull, Verneri Pohjola – lauantain Pori Jazz tarjosi jokaiselle jotain

Lauantai, jota festarikesä ei unohda, väittää Jesse Raatikainen.

Pori Jazzin lauantai
14.7.2017
Pori

Joskus sitä on väärässä paikassa väärään aikaan. Edellinen viikonloppu oli yksi festarikesän vilkkaimmista. Ihmisiä kutsui Ilosaarirock, Suomipop-festivaali, Savonlinnan oopperajuhlat, Kotkan Meripäivät ja jopa Lahden yöt.

Mikäli satuit olemaan lauantaina heinäkuun 15. päivä joissakin edellämainituista, olit todennäköisesti valinnut väärin. Porin Kirjurinluodolla nimittäin koettiin sellaisia hetkiä, joita en henkilökohtaisesti ole mahdollisesti koskaan aiemmin kokenut.

Kaksi Pori Jazz -päivää oli takana ja sää suosi vihdoinkin. Oli lämpöä ja huomattava kattaus lauteille saapuvia artisteja ja bändejä – enkä osannut odottaa keneltäkään mitään. Olin väsynyt, mutta raukea, koska vielä yksi päivä aikaa kokea jotakin uutta.

Oma päiväni alkoi kriitikoiden ylistämän Michael Kiwanukan esityksellä. Brittiläinen Kiwanuka nähtiin Pori Jazzeilla ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Silloin tosin pienellä lavalla – hänen uusin albuminsa Love & Hate on niittänyt ylistystä ympäri maailmaa, mikä toi hänet tänään yleisön eteen päälavalle.

Olin hämmästynyt: kello on vasta kolme ja festarialue tuntuu täydeltä. Ei tällaista tungosta ole edellisinä päivinä vielä tähän aikaan ollut. Kun Kiwanukan bändi alkoi soittaa, ymmärsin miksi. Kun karismaattinen artisti itse saapui lavalle, rikoin oman ennätykseni ja kävin hakemassa alueen ainoasta levykaupasta Kiwanukan uuden vinyylin. Siis ensimmäisen kappaleen aikana.

Tunnelma yltyi keikan edetessä. En voinut käsittää miksi en ollut kuullut häntä aiemmin. Kuinka upea voi ääni olla? Kuinka näin hienoa musiikkia voi edes löytää, mutta ai niin – olen Pori Jazzeilla. Mitä tahansa voi löytyä.

Mykistävän keikan jälkeen tallustin päälavalta pienemmälle Jokilavalle. Lavan edusta oli jo niin täysi, ettei siellä pystynyt kunnolla edes liikkumaan. Kävi kuten arvasin, Jethro Tullin keikka oli alimitoitettu. Tiedän, että saan seuraavasta mielipiteestä kuraa päälleni, mutta sanon sen silti: en saanut keikasta mitään. En tunne yhtyeen tuotantoa kovin hyvin, mutta pidän Aqualung -albumista.

Paikalla oli massoittain Jethro Tullin faneja. Heidän puolestaan harmitti, etteivät mahtuneet kunnolla kuuntelemaan suosikkiaan. Ajattelin tehdä tilaa noin kuuden kappaleen jälkeen, ostin metrilakuja ja menin syömään. Fani sai keikasta varmasti irti paljon, mutta minut se jätti kylmäksi.

Loppuilta oli varattu tummille naisille. Grammy-palkittu Erykah Badu saapui näyttävässä hatussaan lavalle reippaasti myöhässä. Hän oli saapunut juhlimaan 20 vuotta sitten ilmestynyttä menestysdebyyttiään Baduizm. Keikan loppupuolella seuralaiseni sanoi haluavansa Badun levyn, joten kävin katsomassa tarjontaa. Pelkkiä cd:itä. Tiskillä makasi debyytti, ja kysyin löytyykö lisää.

Minut opastettiin levyhyllylle, jossa oli vielä kolme muuta vaihtoehtoa. Kysyin myyjältä mikähän näistä kannattaisi ostaa. Kohtelias, hieman iäkkäämpi herrasmies katsoi minua ja kädessäni jo ollutta Baduizmia. ”Tuo ehdottomasti. Noita muita voisi pitää jopa epäonnistuneina.” Uskoin herrasmiestä ja maksoin Baduizmin.

Keikan lopussa Badu huomautti, että edessä on vielä loistavia artisteja. Hän huusi idoliensa Chaka Khanin ja Grace Jonesin nimet ilmoille ja sai yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Päälavalla nähtiinkin seuraavaksi Chaka Khan, jonka nimesin keikan aikana discokiljunnan mestariksi. Muuten keikka ei innostanut. Näyttävin hetki koettiin, kun Khan toi lavalle kanssaan duetoimaan Badun, joka tärisi idolinsa kohtaamisesta.

Pian he kiljuivat yhdessä. Tämän jälkeen seurasi rumpusoolo ja ties mitä, sillä Khan katosi 15 minuuttia ennen keikkansa loppua. Hän kävi vaihtamassa siniset vaatteet. Kukaan ei tiedä miksi. Keikka kuitenkin päättyi hyvässä hengessä ja jätti hyvän jälkimaun: olihan duetto aika legendaarinen hetki.

Ennen Khania Lokkilavalla kuultiin sitä kunnon jazzia, kun trumpetisti Verneri Pohjola esitti isänsä Pekka Pohjolan kappaleista sävelletyn, kiitetyn albumin Pekka. Trumpetti raikasi komeasti ja Pohjola mainioine yhtyeineen oli kovassa iskussa. (Vaikka kirjoitin äsken, että loppuilta on varattu tummille naisille, huomautan, että Verneri Pohjola tai hänen yhtyeensä ei ole tumma nainen.)

Päälavalla odotettiin jo kuumeisesti illan pääesiintyjää. Grace Jonesin alkamisaikaa on myöhäistetty vartilla, koska valo halutaan mahdollisimman minimiin. Kaikenlisäksi Jones aloittaa n. 10 minuuttia myöhässä, mutta ratkaisu on hyvä: aurinko on jo painunut. Seuraava puolitoistatuntinen tarjoilee jotakin mykistävän upeaa.

Teen jo alkuun selväksi, etten ole Jonesin musiikin ystävä. En oikeastaan ole jaksanut edes kuunnella sitä. Se musiikki kuitenkin yhdistettynä kaikkeen siihen fantastiseen visuaalisuuteen saa aikaan jotakin uskomatonta: tämä ei ole pelkkä konsertti, tämä on performanssitaidetta parhaimmillaan.

Olin hämmentynyt kuinka onnellinen olin katsoessani tuon 69-vuotiaan mummon paljaita, bodypaintattuja rintoja ja takapuolta. Grace Jonesia ei ensinäkään uskoisi melkein seitsemänkymppiseksi, korkeintaan nelikymppiseksi. Hän oli notkea, seksuaalinen, hauska, rivo ja äärimmäisen ammattitaitoinen Taiteilija isolla t:llä. Show’sta näki Jonesin olevan kaikkea mitä on: malli, näyttelijä ja muusikko.

Milloin Jonesin haaroista roikkui valtava dildo, milloin takapuolesta häntä. Show oli ehdottomasti hienoin koskaan näkemäni. Täynnä tyyliä. Siitä huolimatta vieressäni istuva nainen ei saa silmiään irti neljän metrin päässä jammailevasta presidentti Tarja Halosesta, joka myös tuntuu seurueineen nauttivan valojen ja varjojen häkellyttävästä riemujuhlasta.

Edessä on vielä kolmen tunnin ajomatka ja kello on puoli yksi yöllä. Heikompi päivä olisi tehnyt ajomatkasta puhdasta helvettiä. Näin upea päivä toi kuitenkin voimaa jaksaa seuraavat kolme tuntia, seuraavan kuukauden, seuraaviin Pori Jazzeihin.