Flow Festivalin perjantai- ja lauantaipäivien varsin monipuolisen artistikattauksen joukosta suurimman vaikutuksen taisivat tehdä meluisan ja raadollisen rockin veteraaniyhtyeet.
Teksti: Mervi Vuorela (MV), Jari Setälä (JS)
Kuvat: Julius Töyrylä (Alicia Keys, Beach House), Flow Festival / Noora Isoeskeli (Nick Cave)
Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
9.-11.8.2013
PERJANTAI 9.8.
Käppi/Nyrhinen
Jos puhutaan musiikin raakuudesta ja tinkimättömästä tee se itse -estetiikasta, kansanmuusikko Pekko Käppi ja soitinrakentaja Juhana Nyrhinen ovat tämän hetken autenttisimmat suomipunkkarit. Kaaosta, Varausta, Ratsiaa ynnä muita punk-ikivihreitä coveroinut kaksikko ei pelkästään soittanut keikkaa, vaan tuntui elävän ja hengittävän jokaista tuottamaansa nuottia ja soundia. Vaikka kaksikon esiintymispaikaksi valittu The Other Sound -teltta muistutti tunnelmaltaan hippien teenjuontitiipiitä, Käppi ja Nyrhinen saivat jouhikkonsa, kanteleensa, rapapallinsa ynnä muut soittimensa kuulostamaan uhkaavalta kuin vihanhallintaongelmista kärsivä kehonrakentaja. Samanaikaisesti biiseistä paljastui nyansseja, joita alkuperäisversioista ei edes osannut etsiä. Bonusta vilkkuvalla pääkallolla varustetusta jouhikosta! (MV)
Minä ja Ville Ahonen
Tunnustan: en ole ikinä pitänyt Minä ja Ville Ahosen musiikista. Aluksi helsinkiläisbändin keikka näyttikin menevän kuin pahimmassa taidekoulumatineassa. Lavalle oli roudattu jättimäinen kukkapuska, Ahonen luikerteli teatraalisesti jakkarallaan ja esitti epilepsiakohtaukselta näyttäviä tanssiliikkeitä, musiikin intensiteetti ei kestänyt Nokia Blue Tentin ihmishälinää ja niin edelleen. Mutta sitten jotain tapahtui. Musta Virta -biisin kohdalla tajusin yhtäkkiä ymmärtäväni, mitä Ahonen ajaa takaa. Ehkä se oli se tapa, jolla mies lausui maailman vaikeimman lauseen ”minä rakastan sinua”. Ehkä se oli Ultramariinista ja Varjosta muistuttava sävellys. Ehkä se oli se arvaamaton katse, jolla Ahonen tuijotti tyhjyyteen. Ehkä se oli humala. Tai sitten minä vain taisin pitää keikasta. Ainakin vähän. (MV)
Autre Ne Veut
Yhdysvaltalaisen Autre Ne Veutin keväällä ilmestynyt Anxiety on hieno albumi, mutta ainakaan puolityhjässä Black Tentissä sumuinen ja hidas elektroninen r&b ei löytänyt toimivaa kontekstia. Autre Ne Veut -nimen taakse kätkeytyvälle Arthur Ashinille omien biisiensä laulumelodiat tuntuivat vaativan valtavaa fyysistä ponnistusta. Levyllä Ashinin ylitulkinta ei niinkään häiritse, mutta keikkatilanteessa äänensä käheäksi repineen Ashinin vinkuminen muuttui lähinnä ärsyttäväksi soul-maneerien korostamiseksi. Ainoastaan viimeisenä biisinä kuullussa Countingissa päästiin jonkinlaiseen toimivaan intensiteettiin. (JS)
Kendrick Lamar
Kendrick Lamar oli päälavalla viileä ja itsevarma showmies, mutta Lamaria säestänyt nelihenkinen livebändi tuntui liian monesti syövän tehon räppärin parhaimmillaan hypnoottisesti soljuvasta ulosannista. 2010-luvun hienoimpiin hiphop-levyihin lukeutuvan Good Kid, M.A.A.D City -albumin taustat ovat täynnä melankolisen pohjavireen sävyttämiä kiinnostavia yksityiskohtia, mutta etenkin keikan alkupuolella taustabändi peitti väkinäisellä tuuttauksellaan alle kaikki kappaleiden hienot nyanssit. Poetic Justicen kaltaisissa hitaammissa kappaleissa taustabändi antoi onneksi riittävästi tilaa Lamarille. Keikan lopussa kuullut M.A.A.D. City ja Swimming Pools (Drank) esittelivät vihdoin sellaista suvereeniutta, jollaista olisi toivonut koko keikalta. Lamarin kiitettävä karisma oli kuitenkin nautittavaa seurattavaa koko keikan ajan. (JS)
Cat Power
Ensivaikutelmani on positiivisesti yllättynyt: nistin ja bikerin risteytykseltä näyttävä Cat Power alias Chan Marshall ei olekaan mikään kahden pennin leluelektroa pimputtava tusinaindieartisti, vaan vanhakantaisesta laulunkirjoittajaperinteestä ammentava karismaattinen nainen. Lisäksi hänen melankoliset ja minimalistiset soul/pop-kappaleensa kuulostavat varsinkin keikan alkupuolella oikeasti hyviltä. Kokonaisen festarikeikan mitassa homma ei kuitenkaan pysy hanskassa, vaan lässähtää puoli-intensiteetillä rutistetuksi lauleskeluksi ja soitteluksi. Toisin sanoen Cat Power muuttuu sitä tylsemmäksi, mitä pidemmälle keikka etenee. Siinä kohtaa ei auta edes hyvännäköinen naiskitaristi eikä Johnny Thundersia apinoiva kosketinsoittaja-kitaristi. (MV)
Alicia Keys.
Alicia Keys
Tämän vuoden nimekkäin valtavirralle suunnattu Flow-kiinnitys tarjosi päälavan pimeässä illassa viimeisen päälle öljytyn puolitoistatuntisen täsmähittejä. Alicia Keysissä on aitoa eleganssia eikä hänen tarvitse turvautua lavalla monen r&b-kollegansa ylikorostettuun seksuaalisuuteen. Keysin tyylikkyyttä esiintyjänä tukee tietysti myös hänen tekninen taitavuutensa. Alician lauluääni on virheetön myös keikkatilanteessa. Keikan keskivaihetta dominoivat päättymättömiltä tuntuvat pianoballadit eivät kuitenkaan olleet kaipaamani asia puolenyön lähestyessä, joten poistuin siinä vaiheessa katsomaan RBMA Backyard -lavalla esiintynyttä Maya Jane Colesia, jonka aiemmin kesällä ilmestynyt debyyttilevy Comfort puki onnistuneesti deep housen tunnelmallisten pop-raamien sisälle. Dj-keikallaan Coles keskittyy kuitenkin odotetusti nokturnaalisesti sykkivän tunnelmoinnin sijasta hyviin bileisiin. Bailuista nauttiminen täysillä olisi kuitenkin todennäköisesti vaatinut Backyardin sankan ihmisjoukon läpi lavan edustalle rynnimistä, joten palaan 20 minuutin jälkeen Alician keikalle, jonka lopussa kuullut Girl on Fire ja Jay-Z:n Blueprint 3 -albumin versiona esitetty Empire State of Mind päättivät keikan balladihidastelun jälkeen sopivaan nostatukseen. (JS)
Moderat
Nokia Blue Tentissä esiintyneen Moderatin chillout-hidastelun ja bassovoittoisten energiaryöppyjen välimaastossa liikkunut keikka kuulosti väsyttävyyteen saakka virheettömän Alicia Keysin jälkeen virkistävältä. Saksalaisten Apparatin ja Modeselektorin muodostaman elektrotrion vyöryttämä lempeä äänimatto tuntui kehon läpi kulkevalta lämpimältä virtaukselta, joka pakotti liikkumaan. Vastustamattoman tarttuvia melodiakoukkuja hyödyntävien Rusty Nailsin, Bad Kingdomin sekä A New Errorin kaltaiset kappaleet lietsoivat lavan edustalle pakkautuneen humalaisen yleisön paikoin kiitettävään tanssihurmokseen. Blue Tentistä poistuttaessa olo oli euforinen ja täynnä virtaa. (JS)
LAUANTAI 10.8.
Jyrki Nissinen & Hot Visions
Jyrki Nissinen on mahtava artisti. Vaikka miehen kirjoittamissa biiseissä ei ole juuri mitään järkeä, niitä pysähtyy kuuntelemaan perverssin lumouksen vallassa. Livetilanteessa vaikutelma vain korostuu, ja säkeet kuten ”voi vittu mä haluun kuolla oh fuck” alkavat kuulostaa jumalaiselta neroudelta. Samalla kun Nissinen rämpyttää kitaraansa melkein oikein, Hot Visions huojuu musikaalisuuden ja epämusikaalisuuden rajalla kuin nisti apteekin jonossa. Romuluisuudestaan huolimatta kokonaisuus groovaa hämmentävän hyvin ja onnistuu siinä, missä Nissinen on aina ollut parhaimmillaan: ihmisten hämmentämisessä härskin huumorin keinoin. (MV)
My Bloody Valentine
My Bloody Valentine julkaisi helmikuussa liki 22 vuoden odotuksen jälkeen uuden m b v -albuminsa. Bändin ensimmäistä Suomen-keikkaa on todennäköisesti odotettu vähintään yhtä kauan, joten ennakko-odotukset keikan suhteen olivat miltei mahdottoman korkealla. Keikan käynnistävien I Only Saidin ja When You Sleepin aaltoilevan surinan vyöryessä kaiuttimista alkaa tuntumaan siltä, että odotuksiin pystytään ehkä sittenkin vastaamaan. Viimeistään peräkkäin soitetut Honey Power, Only Tomorrow ja Come In Alone loivat tarpeen hukuttautua koko kropallaan äänivallin sisälle. Koko keikan ajan täysin liikkumattomina seisoneet laulaja-kitaristit Kevin Shields ja Bilinda Butcher saivat kitaramuurilleen tukea välillä kolmatta kitaraa soittaneesta kosketinsoittaja Jen Macrosta.
Shieldsin ja Butcherin lauluosuudet kuuluivat odotetun vaimeasti, mutta kaksikon laulumelodiat erottuivat silti suurimman osan ajasta riittävän hyvin ajoittain puuroutuvan melu-usvan keskeltä. Hieman yllättäen keikkaa pystyi katsomaan ainakin hieman kauempana lavasta ongelmitta ilman korvatulppia, jopa keikan päättäneen You Made Me Realise -biisin pelkkään noiseen keskittyvässä väliosassa. Väliosan meluvyöry kuulosti ja etenkin tuntui samalta kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtävä suihkumoottori olisi käynnistynyt korvien juurella. Tosin tässä tapauksessa maailmanlopun meteli tuotti pelkästään silkkaa nautintoa. Hiukan liian lyhyeltä keikalta jäi loppujen lopuksi kaipaamaan lähinnä vain sitä, että My Bloody Valentine olisi soittanut vielä lujempaa. (JS)
Nick Cave & The Bad Seeds
Miten on mahdollista, että olen missannut Nick Cave & The Bad Seedsin tänä vuonna ilmestyneen Push the Sky Away -levyn? Tätä kysymystä mietin, kun australialaisyhtye vyöryttää Suvilahden hämärtyvään yöhön Jubilee Streetin, Mermaidsin ja tukun muita uusia biisejä, jotka kaikki kuulostavat huikeilta. Etenkin levyn nimibiisi on silkkaa magiaa: maailman lohduttomimpaan urkumelodiaan nojaava minimalistinen slovari, jonka Cave esittää käsinkosketeltavalla tunnelatauksella. Myös vanhemmat The Bad Seeds -biisit saavat Caven hyppysissä sellaisen juurihoidon, ettei miehen läsnäololta välty kukaan. Oli kyseessä sitten romuluinen ränttätänttä, raamatullisia viittauksia vilisevä paatos tai hauraasti esitetty pianoballadi, Nick Cave & Bad Seeds tekevät selväksi, miksi keski-ikäiset miehet ovat niin paljon pikkupoikia kiinnostavampia. Näissä biiseissä ja tässä lavaläsnäolossa on niin paljon elämänkokemusta ja niin paljon elämäntuskaa, ettei sellaista pysty teeskentelemään. Se täytyy vain elää ja hengittää ulos musiikin kautta. (MV)
Beach Housen Victoria Legrand.
Beach House, Mount Kimbie, Tensnake
Päällekkäin ajoitetut Tensnake, Beach House ja Mount Kimbie aiheuttivat keikkavalinnan suhteen päänvaivaa, joten päädyin diplomaattisesti katsomaan jokaista keikkaa puolisen tuntia. RBMA Backyardilla esiintyneen saksalaisen house-dj Tensnaken tanssikeikka tarjosi sopivasti aistit sähköistänyttä energiaa My Bloody Valentinen mehut imeneen surinakylvyn jälkeen.
Yhdysvaltalaisen Beach Housen pienieleinen ja raukea dream pop tuntui sen sijaan aikataulullisesti hieman väärältä valinnalta Nokia Blue Tentin keskiyön esiintyjäksi. Vaikka pääasiassa Bloom– ja Teen Dream -albumien varaan rakentunut keikka kuulosti laulaja Victoria Legrandin äänen kuljettamana parhaimmillaan erittäin kauniilta, korostui bändin kappaleita vaivaava yksipuolisuus liikaa ainakin tässä keikkatilanteessa. Beach House on levyillä erinomainen yhtye, mutta ympäröivillä lavoilla tarjolla olleisiin keikkoihin verrattuna bändi tuntui yksinkertaisesti liian uneliaalta.
Black Tentissä esiintynyt brittiläinen Mount Kimbie siirtyi Cold Spring Fault Less Youth -kakkosalbumillaan post-dubstepistä kokeilullisempaan suuntaan, joka hyödyntää elektronisen äänimaiseman lisäksi myös tarttuvia pop-rakenteita sekä postrockia muistuttavia kitaran, basson ja rumpujen instrumentaalivyörytyksiä. Black Tentissä Mount Kimbie onnistui nivomaan tämän kirjavan äänipalettinsa varsin koukuttavaksi yhdistelmäksi. Etenkin keikan loppupuolella yleisö liikehti yhtyeen rakeisesti sykähtelevän sähköisen pulssin tahtiin antaumuksellisesti. (JS)