Palaamme vielä kerran kunnian kentille Helsingin Suvilahteen ja Flow-festivaaliin. Anton Vanha-Majamaa raportoi.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Sami Heiskanen (lauantai), Jana Blomqvist (sunnuntai)

Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
11.–12.8.2012

Kello 13.30, 13. elokuuta kaksituhattakaksitoista. Makaan hiestä märkään lakanaan kääriytyneenä. Ilma on tunkkainen, mutta en uskalla avata ikkunaa, sillä elokuun iltapäivässä on jo kalsea maku. Nenäonteloni ovat tukossa, täytyy hengittää suun kautta. Kurkku on karhea.

Haluan palata ajassa viikonloppuun ja kertoa sinulle, rakas lukijani, kuinka rakastuin.

Haluan palata ajassa viikonloppuun ja kertoa sinulle, rakas lukijani, kuinka rakastuin. Kuinka tapasin uusia ystäviä, tunsin heidän lämpöä hehkuvat kehonsa ja näin heidän strobovaloina välkkyvät silmänsä. Kollegani Anna Brotkin kertasi ansiokkaasti päivät järjestysnumeroilla #1 ja #2, minä vuorostani #3 ja #4. Kirjoitan tätä päivänä #5, jolloin musiikki on Suvilahdessa jo tauonnut, mutta takaraivossani Corpse Bridelta näyttänyt Annie Clark sipsuttaa yhä jumalainen sähkökitara anorektisilla kupeillaan.

Lauantai on #3, ja se koittaa edeltäjäänsä loisteliaampana. Flow Festivalin alueella suunnistaminen on yhtä Muuttuva labyrintti -livelarppausta, mutta päivän jälkeen kaaoksessa piilevä tietty logiikka alkaa tulla näkyviin. Siksipä hetken aikaa kotimaista Crystal Clearsia kuunneltuamme osaamme jo suunnistaa Black Tentille, jossa norjalainen Lindstrøm aloittaa settinsä.

Lindstrøm.

Kello on 19.00. Minimaalisen avaruus-elektron suurnimi soittaa yhden festivaalin parhaista tanssikeikoista mutta ei mahda mitään sille, että alkuillan kultainen aurinko laskee säteensä sisään teltan suuaukolta. Päihteiden matka verenkierrossa on vielä kesken, Stupido Shopin pop-up-myymälässä pystyy vielä tekemään harkittuja ostopäätöksiä, Tamarinin aivan liian tulista thairuokaa jaksaa vielä jonottaa. Lindstrøm kätkeytyy dj-pöytänsä taakse ja antaa musiikkinsa puhua puolestaan. Se puhuu, mutta sen vastaanottaminen on vielä vaikeaa. Täytyy siis kokeilla jotain muuta.

Nokia Blue Tentissä soittaa amerikkalaisen jälkipunkin ja kokeellisen rockin suurnimi Swans. Michael Giran johtama yhtye painottaa uutta materiaaliaan, mikä on allekirjoittaneelle yhdentekevää, sillä yhtyeen musiikki on tuttua lähinnä kuulopuheiden kautta. Yksi niistä orkestereista, joihin en vain ole vielä ehtinyt paneutua.

Swans.

Huikean tarinan elänyt Gira on lavalla vihainen, omaan taiteeseensa täysin syventynyt johtaja. Yhtyeen pitkät, inhossa ja tuhossa vellovat kappaleet soitetaan volyymilla, johon Swansilla on erityinen lupa. Tuntuu, että korvatulppien irroittaminen olisi samanlainen fataali erhe, kuin jos astronautti ottaisi kypäränsä pois avaruudessa.

Konsertti on komea. Vaikka äänentaso selvästi karkoittaa osan yleisöstä, se ei oikeastaan haittaa, niin syventyneitä omaan taiteeseensa Swansin jäsenet ovat. Norman Westberg ei käänny hetkeksikään yleisöön päin, vaan suuntaa tarkan kitaransoittonsa yhtyeen voimakeskukseen eli Giraan. Luolamieheltä näyttävä Thor Harris hakkaa gongiaan kuin passiivis-aggressiivinen gorilla. Kaikki katsovat Giraan, joka pitää kokonaisuuden täysin otteessaan.

Koska Flow’n musiikillinen tarjonta on juuri niin monipuolista kuin voidaan odottaa, voi Swansin melusta siirtyä suoraan Open Source Stagelle seuraamaan Karri Koiran esitystä. Tai voisi, mikäli lavan lähimaillekaan mahtuisi. Heinekenin vihreä alue on niin tukossa, etten näe artistista vilaustakaan. Ei se mitään, tilaisuuksia tulee jatkossakin. Debyyttilevynsä syksyllä julkaiseva r&b-artisti on uransa aallonharjalla.

Kindness.

Vaikka Saint Etienne oli jo Primaverassa tylsä ja sai päälavan yleisön hyppimään ainoastaan suurimmilla hiteillään, päädyn silti seuraamaan yhtyettä myös Flow’n päälavan ääreen. Se on ehkä virhe, kun samaan aikaan voisin olla Black Tentissä katsomassa mielenkiintoista Kindnessia.

Vaikka Sarah Cracknell on viehättävän arvokas lady vaaleassa turkiksessaan ja laitetuissa hiuksissaan, on päälava yksinkertaisesti väärä paikka yhtyeelle. Saint Etienne ei sittenkään ole meillä sen kokoluokan artisti, jolla haastava slotti täytettäisiin. Yleisöä on ihan mukavasti, mutta hurmoksesta ei voida parhaassa tapauksessakaan puhua. Only Love Can Break Your Heartin kaltaisia tunnussävelmiä ei ole tarpeeksi, vaikka 22-vuotias yhtye julkaisi vastikään jo kahdeksannen albuminsa.

Tunnustaudun myös grobiaaniksi ja myönnän, etten koskaan ole täysin ymmärtänyt Saint Etienneä. Sen musiikki taantuu erityisesti livenä tasapaksuksi euroviisuiluksi, josta dynamiikkaa on turha hakea. Ei auta, vaikka yhtye selvästi nauttii esiintymisestä ja yrittää suitsia yleisöä tanssimaan. Ehkä paras keikkapaikka bändille on sittenkin Korjaamo.

The Black Keys.

Seuraavaksi päälavalle nousee yksi festareiden odotetuimmista esiintyjistä, Brothers-levyn myötä suursuosioon noussut The Black Keys. Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn muodostama kokoonpano soittaa visvaista ja svengaavaa bluesrockia: Auerbach kitarassa, Carney rummuissa. Musiikissa on perinnetietoisuutta ja laadukkaita melodisia koukkuja, mutta sen heikkous on yllätyksettömyys.

Tämä häiritsee myös konsertissa. Kun katsoo referenssiksi yhtyeen esityksiä kymmenen vuoden takaa, on pöhöttyminen selvää. Jos vuoden 2001 Black Keys oli yhtye, jonka olisi voinut kokea Kuudennessa aistissa pari viikkoa sitten, on vuoden 2012 Black Keys ilmeisesti Flow’lle passeli versio.

The Black Keysiin kiteytyy ehkä parhaiten se, joka Flow'n artistikattauksessa eniten häiritsee – yllätyksettömyys.

Tässä ei ole mitään väärää, enkä mitenkään halua asettaa näitä täysin erilaisia ja eri-ikäisiä musiikkijuhlia nokatusten. Black Keysiin kiteytyy kuitenkin ehkä parhaiten se, joka Flow’n artistikattauksessa eniten häiritsee – nimittäin yllätyksettömyys. Festivaali on taas täpötäynnä laadukasta musiikkia, mutta yleissävy on turvallinen. Missä rock? Missä asenne? Alkuillasta perjantaina esiintyvä ASAP Rocky ei riitä.

Onneksi keksimme lähteä Keysin keikalta kesken pois näkemään jotain sellaista, minkä Flow parhaiten osaa. Nokia Blue Tentissä soittava Detroit-teknon legenda Richie Hawtin järjestää huikeat tanssipippalot teltassa, joka muuntuu jonkinlaisiksi kyber-avaruuden ja vedenalaisten ihmeiden symbioottisiksi megabailuiksi. Minimaaliset soundit, maksimaalinen vaikutus.

Chromatics.

Illan päättää Black Tentissä Chromatics, joka ei malta laahata yhtä synkissä sfääreissä kuin levyillä, mutta vastapainoksi saa yleisön tanssimaan kiitettävästi. Olo on flunssainen ja uupunut, mutta Kill for Love saa sydämen silti väpättämään. Jotain jäi ehkä puuttumaan, mutta en kyllä kuollaksenikaan keksi, mitä.

Sunnuntai

Tässä välin nukun, kärsin kuumehoureista ja aistin lopulta kauniin aamuauringon mukanaan tuoman toivon. On sunnuntai, päivä #4, Flow Festivalin päätös, enkä keksi, kuinka mikään voisi olla vialla.

Ehdin alueelle parahiksi kuuntelemaan Pepe Deluxéa, josta en kuitenkaan saa minkäänlaista otetta. Se ei haittaa, sillä yksi illan huikeimmista musiikillisista hetkistä koetaan vain tuntia myöhemmin Lämpö-nimisessä rakennuksessa Cirkon naapurissa. Siellä verkkomedia Nuorgam järjestää jälleen puheohjelmaa. Haastateltavana on Maki Kolehmainen, Aikakone-mies teinisensaatio Robinin takaa. Toinen levystä vastannut mies, Konstantinos Jorma ”Konsta / Jimi Pääkallo / Jimi Constantine / taidehistorian lehtori Markus Hiekkasen poika” Hiekkanen, on joutunut perumaan osallistumisensa tuotantoteknisistä syistä.

Maki puhuu Robinista ylpeään sävyyn, eikä syyttä. Keskustelun sävy kuitenkin muuttuu, kun siirrytään ohjelman toiseen aiheeseen. Kuuden vuoden kuuliaisuus on kappale, jota Maki ei ilmeisesti itsekään siedä. Tarkempia kommentteja voit lukea Nuorgamin Facebook-seinältä jos kiinnostaa, mutta parasta on tietenkin kuulla tuo uusklassikko nauhalta. Yleisö heiluttaa raajojaan ilmassa, otsasuoni Makin ohimolla tykyttää. Flow’ssako ei yllätyksiä?

Feist.

Kalevalan jalanjäljissä yritän siirtyä tuulettamaan Memmy Possea Open Source Stagelle, mutta alue on taas aivan turhan täynnä. Siispä on hyvin aikaa rauhoittua ja odottaa kanadalaisen Leslie Feistin huippuodotettua keikkaa. Itselleni kyseessä on tulikoe: levyltä en ole koskaan päässyt sisään laulaja-lauluntekijän magiaan, ja kun kyseessä on alkuillan päälavakeikka, ovat odotukset alhaalla.

Ehkä juuri siksi Feist yllättää. Hän esiintyy yhtyeen ja kolmihenkisen tyttökuoron kanssa, mutta silti sangen hiljaa. Mitään suuria temppuja ei tarvita, kun Feistin olemus tihkuu seksiä ja rockia. Jotain sanoinkuvaamatonta on tavassa, jolla Patti Smithin ja Charlotte Gainsbourgin ristisiitokselta näyttävä Feist saa yleisön pauloihinsa. Festivaalin parhaita keikkoja.

Ei ihme, ettei Björk halua keikkaa edes kuvattavan.

Lavalla näkyy Free Pussy Riot -banneri, ja samaan tapaan kantaa ottaa myös seuraavaksi esiintynyt Björk. Itse olen nähnyt hänet vuosi sitten Reykjavikin hulppeassa Harpa-musiikkitalossa niin, että parhaimmillaan olisin voinut häntä koskettaa. Siispä nyt riittää, kun seuraan konserttia anniskelualueen puolelta. Lavalle on tuotu Islannistakin tuttuja, Biophilia-albumia varten suunniteltuja instrumentteja, sekä 30-jäseninen tyttökuoro.

Hyvää Björkin show’ssa on se, ettei se enää painotu niin vahvasti Biophiliaan. Jo toisena kappaleena kuullaan Homogenicilta tuttu Hunter. Huonoa on melkein kaikki muu. En ole koskaan edes pitänyt Björkistä, joten huono asenteeni varmasti vaikuttaa tapaan, jolla kategorisesti torjun hänen säveltaiteensa. Teen päässäni pilkkaa siitä, kuinka skandinaaviseen magiaan riittää se, että äännetään englantia hassusti. Karsastan minimaalista äänimaisemaa, joka vaatisi kaiken festarihälyn torjumisen ympäriltä toimiakseen. Ei ihme, ettei Björk halua keikkaa edes kuvattavan.

Kun kaukaa seurattuna Björk on pelkkä musta hahmo sinisessä peruukissa, ja jättiscreeneiltä näytetyt visuaalit edelliseltä keikalta tuttuja, päätän puolivälissä siirtyä Nokia Blue Tentiin. Siellä festivaalin päättää artisti, johon olen joitain tunteja aiemmin ihastunut.

St. Vincent.

St. Vincentin nimellä esiintyvä Annie Clark on Texasissa varttunut 29-vuotias muusikko, jota olen iltapäivällä haastatellut helsinkiläisen luksushotellin aulassa. Suoraan silmiini koko juttutuokion ajan katsonut Clark hehkuttaa lauantai-illan Swans-konserttia yhtenä viime vuosien parhaista, puhuu unilääkehoureistaan ja odottaa innolla tulevaa yhteiskiertuettaan David Byrnen kanssa.

Haastattelun voit lukea seuraavasta Rumbasta. Nyt olen kuitenkin eturivissä, kun solakka, kauniiseen lierihattuun ja aurinkolaseihin verhoutunut Clark tekee soundcheckiään. Teltta on autio, sillä koko festariväki katselee vielä Björkin ihmeitä. Toivon kuumeisesti, että ihmiset löytäisivät tänne.

Clark runnoo kitaraansa, värisee kuin epileptikko ja sipsuttaa tikkusuorana eteen ja taakse.

Onneksi teltta alkaa hiljakseen täyttyä. En näe pitkälle taakseni, joten en tiedä, kuinka täysi teltta lopulta on. Kun Clark lopulta astelee lavalle, luulen, että yleisöä voisi kuitenkin jo luonnehtia mereksi. Clark on päästänyt mustat kiharahiuksensa heilumaan vapaasti ja luopunut aurinkolaseistaan. Ne olivat suojakeino, mutta tässä hetkessä Clark on vapaa.

Actorilta poimittu Marrow on täydellinen aloitus. Clarkin heleä ääni vuorottelee meluisan sähkökitaran kanssa tavalla, joka kuvastaa täydellisesti St. Vincentin koko estetiikkaa. Lukuisat melodianpätkät seikkailevat tavalla, jonka kaaoksesta löytyy pienellä kaivamalla täydellisen punainen lanka. Clark runnoo kitaraansa, värisee kuin epileptikko ja sipsuttaa tikkusuorana eteen ja taakse.

Seuraavaksi soitettu Chloe in the Afternoon on uusimman Strange Mercy -albumin avausraita. Sen kertosäkeistö on pelkkä korkealta valitettu sanarykelmä, ”Chloe in the afternoon”, mutta se onnistuu silti olemaan levyn tarttuvimpia kappaleita. Se myös antaa hyvin tilaa Clarkille näyttää kykyjään kitaristina. Vähän bluesia, vähän autotallia, vähän avantgardea.

Hittejä riittää, sillä seuraavana kuullaan jo Strange Mercyn ehkä tärkein kappale, Cheerleader. Sen teksteistä voi kaivaa ties mitä naisasiaa, mutta en usko, että sellainen kiinnostaa Clarkia vittuakaan. Haastatteluissa hän on karsastanut puheita naisartisteista ja vaikka keikan keskipaikkeilla soitetun Cruelin musiikkivideo kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit, ei mistään feminismistä voida puhua. Yksiavioisuuden pitäisi voida kyseenalaistaa leimautumatta naisasianaiseksi.

Eikä Clarkia totisesti kannata rinnastaa katebusheihin ja toriamoseihin. Varsinaisen keikan viimeisessä vedossa kosketinsoittaja ottaa harteilleen Clarkin kitaran, kun tämä nappaa mikrofonin käteensä ja sukeltaa yleisön päälle laulamaan Record Store Daytä varten äänitettyä, punkisti rykivää Krokodilia. Veto ei ole yllätys Big Blackiakin aiemmin coveroineen artistin faneille, mutta harva osaa silti odottaa tätä.

Kun kurotan kättäni kohti Clarkia, muistelen, kuinka hän puhui iltapäivällä siitä, kuinka jokainen konsertti on oma ainutlaatuinen energiakimppunsa. Flow’n yleisö antaa artistille voimaa, jonka tämä purkaa tuhatkertaisena takaisin sinisen teltan ilmaan. Encorena on varaa vetää potpurina singlejen b-puolia (debyyttilevyltä Your Lips Are Red, Actor Out of Workin b-puolelta Bicycle, ja Krokodilin b-puolelta Grot).

Ja niin Flow Festival 2012 päättyy sittenkin yllätykseen. Se päättyy yhteen vuoden parhaista keikoista. Kiitos kaikille, jotka tekivät sen mahdolliseksi. Lopuksi esitän hartaan toiveeni, että St. Vincent tuotaisiin klubikeikalle mahdollisimman nopeasti. David Byrnen kanssa tai ilman.

Niistän nenäni, nappaan Duactin ja ajastan kelloni yhdeksänteen elokuuta 2013. Jos maailma on vielä pystyssä, tapaamme tuolloin taas uuden Flow’n merkeissä. On jännittävää miettiä, mihin suuntaan festari kehittyy. Toivon, ettei yllätyksiä tuolloinkaan unohdeta.