”Hiljaiset miehet työstävät tilaa” – The Necks Helsingin tuoreimmassa keikkapaikassa

Australialainen jazz-ambient sai ajattelemaan elämisen moneutta.

17.11.2016

Kun Brian Eno antoi nimen ambient pitkin 1960- ja 70-lukuja valuneille, pitkille ja tunnelmallisille syntetisaattorivirtauksille, hän asetti sille myös käyttötarkoituksen: sen tulisi olla yhtä aikaa huomaamatonta mutta mielenkiintoa herättävää, sulautua ympäristöönsä antaen sille lisäarvoa ja tunnelmaa – ambienssia. Ambientin perusteesinä oli palauttaa maisemamusiikkiin jonkinlainen älyllisyys.

Ambient vaatii siis täydellistyäkseen tilan. Tämä ajatus ilmenee jo John Cagen klassikkosävellyksessä, kolmesta tauosta koostuvassa teoksesta 4’33” vuodelta 1952. Peruste sen säveltämiselle löytyi hiljaisuuden mahdottomuudesta. Tämän hän oli oivaltanut vieraillessaan kaiuttomassa kammiossa, missä muuten hiljaista tilaa äänellistivät säveltäjän kehon sisältä tulleet äänet. Hiljaisuuden mahdottomuuden voinee osoittaa myös vinyylilevyn rahinaa tai äänittämisen yhteydessä musiikin väliin jäänyttä signaalikohinaa kuuntelemalla. 4’33”:n ideana onkin siirtää mielenkiinto esiintyjästä tätä ympäröivään, näennäisesti tyhjään tilaan ja sen tuottamaan ääneen.

necks2

Nämä kaksi musiikkifilosofista perusajatusta tulevat mieleen australialaistrio The Necksin esiintymisissä. Kun se aloitteli ensimmäistä settiään Helsingin Yrjönkadun G Livelabissa ja Lloyd Swanton antoi kontrabassonsa jokaisen äänen soida loputtoman pitkään ennen vaimenemistaan ja vaihtumistaan uuteen, ehti noiden hetkien taustalle sekoittua valtava määrä muitakin ääniä. Baaritiskin maksupäätteet piippailivat, kuittien repiminen rasahteli, jääkone kolisi ja Tony Buck rapisteli rumpujaan. Sitten Chris Abrahams laski sormensa flyygelin koskettimelle. Ympäristön ja bändin tuottamat äänet tulivat yhdeksi.

Jos jazzista, ambientista ja kokeellisesta musiikista muodostaisi Venn-diagrammin, osuisi ensi vuonna 30 vuotta täyttävä Necks sen keskelle. Yhtyeen ainutlaatuisuus on oikeastaan yllättävää, koska sen musiikki itsessään ei ole “outoa”: se on aika harmonista, akustisisten soittimien äänistä koostuvaa rakentelua ilman äkillisiä ärsykkeitä. Silti sille ei löydy juurikaan genrellisiä verrokkeja, vaikka pianotrio on yksi jazzin perusmuodoista. Syynä poikkeavuuteen saattaa olla on se, etteivät muut triot lähesty musiikkiaan näin abstraktista näkökulmasta, ja jos nyt sellainen bändi jostakin ilmestyisi, verrattaisiin sitä välittömästi Necksiin. Bändi on siis onnistunut pelastamaan itsensä eräänlaiselle esteettiselle itsehallintoalueelle. Saavutus sinällään.

necks3

Olen kuitenkin pitänyt Necksiä akustisena ambient-yhtyeenä, koska sen musiikki palautuu lopulta tilallisuuteen. Tämä konkretisoitui vasta ympäristössä, joka elää samalla tavoin kuin itse musiikki. Yhtye oli esiintynyt reilua viikkoa aiemmin Tampere Jazz Happeningilla, ja siellä esitystilanteen luonne oli täysin erilainen. Necksin keikat ovat täysin improvisoituja, mikä tietenkin tekee jokaisesta esityksestä ainutkertaisen, mutta Pakkahuoneella bändi oli selvästi ympäristöstään irrotettu, korkealle lavalle nostettu konsertin keskipiste. G Livelab on virtaviivainen lounge suurine, kadulle avautuvine ikkunoineen, ja siellä esiintyjä on pakotettu mukautumaan elävään ympäristöön. Tämä tekee Necksin musiikille enemmän oikeutta.

Necksin keikat ovat kaksiosaisia. Kaksi improvisoitua settiä peräkkäin saattaa kuulostaa uuvuttavalta, mutta ratkaisu on perusteltu. Hiljaisuuden lisäksi mahdotonta on myös valmius, joten on parempi esittää samasta tilanteesta kaksi variaatiota.

necks4

Lumisen marrasmaanantain ensimmäinen setti oli eloisa, kepeätunnelmainen johdatus, joka virtasi suoraviivaisesti. Sen pentatoniset kiertelyt ja säännöllisesti kumahdellut basso kuulostivat hetkittäin 60-70-lukujen henkisemmältä jazzilta, josta puuttui vain Pharoah Sandersin saksofoni. Välillä se taas tarttui Steve Reichin popularisoimiin avariin sekvensseihin, mallintaen kaupungin elämänvirtaa. Se kuulosti taustamusiikilta urbaaniin time lapse -videoon, jonka sisältönä voisi näyttää Livelabin ikkunoiden toisella puolella pyryssä tarponeita jalankulkijoita tai ohi kolisseita ratikoita.

Jälkimmäinen kolmevarttinen kyräili sisäänpäinkääntyneemmin ja oli oikukkaampi. Se koostui rohkeammista melodialinjoista ja hetkittäin jonkinlaisesta sointupohjasta. Abrahamsin heleä liplatus vaihtui välillä raskaaseen matalan rekisterin vasarointiin ja vastuu korkeista äänistä siirtyi Buckin kellojen kilinään. Swantonin roolina oli toimia yhdistävänä vetovoimana, kuroen muun yhtyeen revittelyä yhteen melankolisin jousenvedoin. Kun tiheä tekstuuri palasi melodiamotiiveihin, saattoi soundissa kuulla hieman Morton Feldmanin aavemaista minimalismia. Nostatuksissa mietti, mistä Circle on mahtanut vaikuttua abstraktimpina hetkinään, ja bändin hetkelliset jumiutumiset toivat mieleen Oneohtrix Point Neverin surrealistiset äänimaailmat.

Kolmikon muuntelu oli staattista ja eleetöntä, ja kerrankin sellaista, jota voi kutsua “meditatiiviseksi” muustakin kuin siitä syystä, että siinä toistetaan yhtä asiaa monesti. Trio toimi lähes telepaattisella yhteydellä, tarjoten ideoita toisilleen lakonisella varmuudella. The Guardian nimitti menetelmää osuvasti “hiljaisten australialaisten miesten mystiseksi työstöksi”. Necksin musiikissa ei ole biittiä, mutta siinä on pulssi. Kolme elementtiä aloittaa eri motiiveilla, sulautuu hiljalleen yhdeksi ja ajautuu taas erilleen. Tämän lisäksi soundissa elää lähes jatkuva, levoton tremolosäksätys, joka siirtyy hienovaraisesti soittajalta toiselle, kuin muistutuksena veren virtaamisesta kolmipäisessä organismissa.

necks5

Juuri orgaanisuus tekee Necksin musiikista hyvin inhimillistä. Se konkretisoi ajatuksen tapahtumien moneudesta, joka saattaa sisältyä yhteenkin kortteliin – vaikkapa Yrjönkadun, Erottajan ja Roobertinkatujen kulmaan: miten ihmeellistä onkaan, että yhdellä puolen katua soitetaan hidasta ja epätavallistakin musiikkia, samalla kun sen toisella puolella myydään pikaruokaa. Näiden kahden välissä välissä ihmiset kulkevat tiedostamatta sen kummemmin kumpaakaan, koska heitä kiinnostaa enemmän jokin kolmas.

Siitäkin huolimatta, etteivät tilanteet välttämättä keskustele keskenään, ovat ne läsnä samassa tilassa ja ajassa samanaikaisesti. Erot kunkin näyttämön välillä ovat puolestaan yhtä hienovaraisia ja lähes sattuman kaltaisia kuin trion ilmaisukin. Myös Necksillä on käynnissä kolme erilaista tilannetta samassa tilassa.

Kaikkein olennaista tässä olemisen moneudessa on jatkuvuus. Siksi Necksinkin musiikki välttelee kliimakseja tai huipentumia. Se myöntää ja hyväksyy, etteivät liike, hengitys ja pulssi tule koskaan valmiiksi. Välillä ne ilmentyvät tilassa improvisoituna musiikkina, välillä raitiovaunun liikkeenä. Ennen kaikkea ne jatkavat virtaansa loputtomasti.

Lisää luettavaa