Jack White ensimmäisellä soolokeikallaan Lontoossa: rockin pääkallolippu hulmuaa yhä ylväänä

Jaa Facebookissa

Rumban agentti Maria Kivimaa kävi katsomassa, miten sujuu soololevyään promotoivalta pörröpäältä rock’n’roll.

Teksti: Maria Kivimaa, kuva: XL

Jack White
HMV Forum, Lontoo
23.4.2012

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Rockmusiikki ei ole kuollut – ei, vaikka miten kovasti brittilehdistössä vättäisivät. Se elää ja potkii ainakin yhtä kauan kuin herra nimeltä Jack White.

Huhun mukaan White valitsee joka keikka-aamuna aamupalapöydässä, esiintyykö hän illalla tyttö- vai poikabädinsä kanssa.

The New York Times kutsui Whitea jokin aika sitten “aikamme cooleimmaksi, oudoimmaksi ja fiksuimmaksi rocktähdeksi”. Hän on kiistatta elävä legenda, kitaramusiikin Midas – hahmo, joka tullaan muistamaan vuosituhannen alun musiikkiskenen yhtena supersankarina.

Nyt tämä The White Stripesin, The Raconteursin ja Dead Weatherin ihmemies on vihdoin ryhtynyt sooloilemaan, tiukoin tuloksin. Whiten ensimmäinen ihka oma lp Blunderbuss pullahti ulos maanantaina. Samana iltana sain kunnian nähdä Whiten ensimmäisen sooloshown Brittein saarella. Se puri.

Illan kuumin kysymys ei ollut Whiten orkesterihistorian huomioon ottaen yllätys: mitä oli päätynyt settilistalle? White Stripesin ajoilta kuultiin muun muassa avausbiisi Dead Leaves and the Dirty Ground, We’re Going To Be Friends, Hotel Yorba, My Doorbell ja tietenkin Seven Nation Army, Dead Weatherin katalogista Blue Blood Blues ja The Raconteursilta Top Yourself.

Yleisö osasi sanat jo tuoreisiinkiin biiseihin, ja keikan ensimmäinen selkäpiin säväytys koettiinkin Whiten ja taustalaulajan akusisesti vetämän Love Interruptionin aikana. Whiten uusi materiaali ei kalpene vanhan rinnalla piiruakaan. Jos nyt jotain eroja hakee, niin soundi on ehkä hiukan hienostuneempaa ja kontrolloidumpaa kuin White Stripesin garage-mäiske.

Ilkikurinen virnuilu ja platoninen eroottisuus (jälkimmäinen konsepti saattaa olla hyvinkin vain allekirjoittaneen omaa mielikuvitusta) eivät ole kadonneet mihinkään. Sitä paitsi Whitella on kummallinen kyky olla ihan oma itsensä, sanoa paskat jatkuvalle uusiutumiselle ja kuulostaa silti mielenkiintoiselta, innovatiiviselta ja tuoreelta.

Ja kyllä siellä reviteltiin ihan kiitollisesti alusta lähtien, vaikka kunnon riehumiseen päästiin vasta setin päättäneessä White Stripesin Blood And Biscuitsissa, jonka riivatusta kitarasoolosta Jimi Hendrixkin olisi saattanut kohotella kulmiaan. Kuuden kappaleen pituinen encore oli tiukkojen hittipläjäysten ja jopa herkän tunnelmoinnin kaksintaistelua.

Uuden levyn isoin hitti Sixteen Saltines toimi tosin vain puolella teholla huikeaan musiikkivideoonsa verrattuna. Huikeaksi yhteisorgiaksi paisuneen Seven Nation Armyn jälkeen sanottiin kyynelsilmin herkät hyvastit Goodbye, Irenella. Tämän jälkeen voitiin huokaista ihastuksesta ja helpotuksesta: rockmusiikki todellakin elää ja voi hyvin.

White kiertää tällä hetkellä kahden eri taustabändin kanssa. Huhun mukaan hän valitsee joka keikka-aamuna aamupalapöydässä, esiintyykö hän illalla tyttö- vai poikabädinsä kanssa. Maanataina oli ladies’ night, ja miessukupuolta yhtään väheksymättä epäilen, että nämä naiset vetävät pidemmän korren useammankin kerran. Tuskinpa koskaan ennen ovat satiinimekkoinen, raskaana oleva sellisti, enkelikiharainen taustalaulaja, keijukaismainen viulisti (jonka kanssa White veteli muutamat komiat instrumenttirakastelut), marakassit tai tamburiini olleet näin rock.

Papukaijamerkki meni lavan etuosassa rumpuja räimineelle suloiselle pikkupunkkarille. Kontrasti Tim Burtonin hahmolta näyttävän Whiten ja morsiusneitomaisen taustaorkesterin välillä oli herkullinen.

Flow’hun, kiitos?