Kai Vikkelin, tuo Berliinin humussa pitkään operoinut hämmentäjä-säätäjä, saapui vaihteeksi Suomen kamaralle ja vieraili Rival Sonsin keikalla Tavastialla. Lopulta kohtalo vei hänet aina backstagelle asti, jossa kirjoittaja sai todistaa harvinaisen naisenkipeän muusikon kamppailua epätoivoisessa tilanteessa.
Teksti: Kai Vikkelin, pääkuva: Sapsukka
Rival Sons
Tavastia, Helsinki
21.11.2011
Olen 33 ja finito. Päässä on heittänyt yli kuukauden päivät. Jossain on nyt jotakin vikaa. Olo on kuin olisi jurrissa ja pilvessä, vaikkei edes olisi jurrissa eikä pilvessä. Olen joutunut perushuoltovaiheelle, kuten Timo T.A. Mikkonen kuvasi Irwin Goodmanin tilaa tämän viimeiseksi jääneessä televisiohaastattelussa.
”Jokaisen ihmisen kannattaisi noin kerran kymmenessä vuodessa ainakin tehdä sellainen perushuolto, siis että… onko kaikki kondiksessa”, Goodman sanoi. Omasta perushuollostaan hän käytti nimitystä ”tutkielma”. Elettiin syksyä 1990. Tammikuun 14. päivänä vuonna 1991 Irwin kuoli. Hänen viimeiset sanansa olivat ”Kaasu pohjaan Illikainen, happi loppuu”.
Kitaristi ja roudari Urpo Illikainen otti Starcraft-varustellun Chevy Vanin 6,2-litraisesta diesel-V8:sta kaiken irti, mutta Vaalimaan tullimiehet olivat jo vetkutelleet liian pitkään. Irwin ehti menehtyä matkalla Haminan sairaalaan. Auto oli metallinhohtotummanpunainen. Sen kylkeen oli kirjoitettu kultakirjaimin ”Irwin Goodman On the Road”. Akuutti sydäninfarkti. Eikä Timo T.A Mikkosellakaan kovin hyvin mene.
Omat elintoiminnot ovat numeroiden mukaan kunnossa. Sydän toimii, maksa- ja munuaisarvot ovat normaalit.
Cisse Häkkinen juhli sairaalasta pääsyään ties kuinka monennen haimatulehduksen jälkeen marssimalla Alkoon ja ostamalla seitsemän pulloa Koskenkorvaa. Hän päätteli olevansa kovassa kondiksessa, sillä hänen maksa-arvonsa olivat vielä korkeammat kuin Albert Järvisellä. Pepe Jürgensin haastattelussa Häkkinen kertoi hoitavansa kondistaan uimalla. Tapiolan uimahallissa. Hurriganesin seuraavana juhannuksena koittavaa paluukeikkaa hän kuvasi ”yhdellä sanalla”: ”Me räjäytetään!”
Uskon, että Suomen paras yhtye Räjäyttäjät otti nimensä tuosta haastattelusta. Eräässä heidänkin kappaleessaan joudutaan vuosihuoltoon. Olo on taas aivan saatanan sekava. Elän jatkoajalla. Varatankilla mennään. Edellisiltana olin Xysman keikalla Turun Klubilla. Xysmakin räjäytti. Nyt pitäisi lähteä Tavastialle ottamaan selvää, räjäyttääkö Rival Sons. Valokuvaaja on feidannut, enkä jaksaisi enää yhtään ylimääräistä säätöä. Hermoni ovat kireämmällä kuin koskaan. Otan yhteyttä Sapsukkaan, joka kuuntelee yleensä jotakin vitun Reginaa. Sanon, että tämä ei ole yhtään sinun musiikkiasi, mutta todennäköisesti ihan vitun kova livebändi. Myyntipuhe menee perille.
Olen yksin kotona. Otan päiväunet. Sen jälkeen teen, kuten Viktor Cabron on opettanut ennen uloslähtöä tekemään: poistan latauksen. Rival Sons on niin seksuaalista musiikkia, etten tahdo olla tänään ladattuna liikenteessä. Kun olen poistanut latauksen, lataan kahvinkeittimen. Sen jälkeen väsään sihit. Kesken kaiken huomaan, että käytän väsäysalustana laboratoriotuloslappua. Irvokasta. Jos kuolemaa ei voi voittaa, ainakin sille voi vittuilla. Liesituuletin eli hellacopter jylläämään, ”turistinkaatajat” keuhkoon, muki vahvaa kahvia, helvetin kuuma nopea suihku, ulos pakkaseen ja tukka jäässä tatamille. Tunnen eläväni.
Näen Tavastian edessä Sapsukan, ja sisään mennessämme jotakuta talutetaan jo ulos. Hän on ilmeisen ”höyryissä”. Portsari ei edes viitsi vilkaista nimilistaa vaan viittelehtii narikkaa kohti. Sinne vaan. Salin sivutiskiltä kylmä A-olutpullo käteen. A-kaljaa! Valot viuhtovat lavalla, PA:sta tuutataan AC/DC:tä aivan saatanan lujaa. Röyhkeä tapa aloittaa keikka. A-olutpullo maksoi 5,20 euroa. Berliinissä sillä eläisi viikon. Ime kullia, Suomi.
Bändi tulee lavalle ja ryhtyy jyystämään. Rival Sons on kovassa tikissä. ”Kova nippu”, sanoi Pate Mustajärvi Smackista. Etenkin rumpali ja laulaja ovat ihan vitun kovia. Biisimateriaalinsa työstämisen he näköjään aloittavat tylsemmästä päästä. Ei se mitään.
Olen kuunnellut tämänvuotista Pressure & Time -albumia aivan liikaa. Jotenkin se vain räjäytti. En ollut ainoa. Levystä vakuuttuivat myös Rumban skribentti ja Backbone MC:n presidentti Kari ”Ola” Saarinen, edesmenneen Tuhma-lehden graafikko Jouni ”Kulli” Salonen, Giant Robotin, Them Bird Thingsin ja Riitaojan Arttu ”Jukka” Tolonen sekä muuan vanha muusikkoystäväni, jonka nimi jätettäköön tässä yhteydessä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta. Sama mies asui vanhempiensa hoteissa vielä yli parikymppisenä.
Kerran matkalla ravintolasta kotiin kesäisenä aamuyönä alkoi käveleminen pitkästyttää tätä ystävääni. Kun hän oli käynyt urinoimassa puun juurella, hän ajatteli, että mitäs jos viihdyttäisi itseään hieman runkkailemalla matkan varrella, kun kerran löysä tatti on jo valmiiksi kädessä. Hän jatkoi matkaa leppoisasti masturboiden valoisassa kesäyössä, eikä laskuhumalakaan enää juuri painanut mieltä. Olo oli niin mukava, että lempeä hymy hiipi naamalle. Linnut lauloivat ja käsi veisteli peniksenvartta polyrytmisesti askelten tahdissa. Kunnes kulman takaa vastaan tuli naapuri, joka oli juuri lähdössä aamuvuoroon töihin. ”______ko se siinä?” naapuri tervehti. Taas saivat vanhemmat olla ylpeitä pojastaan.
Tällaisiin ihmisiin Rival Sons siis vetoaa. Miksei vetoaisi. Rehtiä kullirockia. Onneksi itse poistin latauksen ennen keikkaa. Kylmä A-olut kiihdyttää verenkiertoa, sihi jyllää pehmeänä taustalla, jytä menee jalan alle. Mieleen alkaa pulputa eroottisia ajatuksia, mutta ne kaikkoavat välittömästi, kun silmiin osuu Suomenlinnan merisusi Hannu ”Guts” Leidén. Havana Blackissa, Sargofacusissa ja Stop-pastillimainoksessa laulanut tuhansien tarinoiden mies raivaa tietään kohti salin perää maireasti hymyillen. Yleisömassa jakautuu Leidénin edessä kahtia kuin Punainenmeri silloin, kun Mooses vanhoina hyvinä aikoina johdatti juutalaiset huitsin vittuun Egyptin orjuudesta.
Sapsukka koputtaa olkapäätäni. Hän on saanut kuvausvelvollisuutensa hoidettua. ”Komea ääni”, sanon Sapsukalle. ”Vielä komeampi mies”, hän vastaa.
”Kun minä seison suuren orkesterin edessä ja olen juonut ½ samppanjaa, minä johdan kuin nuori jumala. Muussa tapauksessa olen hermostunut ja epävarma ja kaikki menee sen mukaan”, Jean Sibelius kirjoitti aikoinaan lääkäriveljelleen Christianille. Jay Buchanan ei juo samppanjaa, vaan ottaa välillä huikkaa jotain punaista juomaa sisältävästä tuopista, mutta orkesterin edessä hän todellakin laulaa kuin nuori jumala. Hänen äänessään Robert Plant kohtaa Otis Reddingin ja Janis Joplinin. 2000-luvun kovimpia solisteja. Lauluääneltään ja karismaltaan täysin samaa sarjaa kuin joku Steven Tyler tai kuka vittu tahansa. Olemuksessa nuhjaantunutta Morrisonia ja nuorta Ozzya. Useiden livekuvien perusteella vasemman puntin miehiä, aivan kuten Robert Plant. Tekisi mieli mainita vielä Adolf Hitler, mutta hän ei oikeastaan juurikaan liity asiaan.
Rival Sons esittää soulballadin, jonka nimi on Soul. ”Oh Lord!” huutaa edessäni iso, karvainen mies. ”Hallelujah!” huutaa mies hänen vieressään. Spirituaalinen kappale sai valkoisen heteromiehenkin herkistymään. Kunnes taas lähtee kullirock jylläämään. Kunnon jytämeno. Slide-kitaralla rouhittu Torture, All Over the Road, Burn Down Los Angeles, Pressure and Time. Vittuako näitä nimiä enempää luettelemaan. Käykää itse keikoilla, jos haluatte tietää, mitä niillä soitetaan.
Biisit eivät ole mitään omaperäisyyden riemujuhlaa, mutta ei ruutia tarvitse keksiä uudestaan, jos haluaa räjäyttää. Pohjimmiltaan Rival Sons soittaa erittäin kusenpolttamaa retrorockia. Vaarallinen laji. Bändi tekee sen kuitenkin niin vakuuttavasti, että kellekään ei jää mitään kysyttävää. Omaperäisyyden puute saattaa aiheuttaa sen, ettei yhtye koskaan nouse stadionsarjaan, mutta sehän on vain hyvä asia. Stadioneilla kuuluu heittää keihästä ja kiekkoa, työntää kuulaa, juosta, hypätä pituutta, korkeutta ja kolmiloikkaa, pelata potkupalloa ja teloittaa banaanivaltioiden toisinajattelijoita, mutta ei soittaa rockmusiikkia.
Laulaja pyytää sytyttämään salivalot ja sanoo, että on muuten vähän parempi meininki kuin eilen Turussa, missä oli 250 ihmistä. Yhtye käy läpi yleisön alhaalla, parvella, rappusilla ja baarin puolella. Toisessa välissä he tekevät vanhan kunnon yleisönkahtiajakotempun. Vasen puoli huutaa ”Rival!”, oikea ”Sons!”. Rival! Sons! Rival! Sons! Rival! Sons! Sitten lähtee taas kullirock jylläämään. Sapsukka hymyilee ja nyökyttelee hyväksyvästi päätään.
Rival Sonsin musiikissa Led Zeppelinin, Freen ja Black Crowesin eli oikeastaan Facesin seasta käryää myös vahva bluesin- ja soulinkatku. Puistobluesin järjestäjillä eturauhaset tursottavat niin pahasti, että Järvenpään Swengin vessaan saa jonottaa kuin Hurstilta leipää, mutta elleivät he olisi niin seniilejä, tällaisia ajankohtaisia, seksikkäällä tavalla perinnettä kunnioittavia bändejä soittaisi Järvenpään Vanhankylänniemessä joka kesä. Vaan ei, Puistobluesin ohjelmisto rakennetaan vuodesta toiseen niiden ehdoilla, jotka tekevät hidasta itsemurhaa keskioluella, kuuntelevat Stevie Ray Vaughania ja muistelevat niitä loiston päiviä, kun oman peniksensä näki vatsakummun alta vielä ilman periskooppia. Skarpatkaa vähän!
Setti kiertyy kohti loppuaan. Seuraa jamiosio, jossa yhdistyvät I Want More, Baby Please Don’t Go ja Oh Well. Jälkimmäisen coveroi myös Havana Black Exiles in Mainstream -levylleen. Onkohan Leidén vielä tatamilla? Täytyy myöntää, ettei Rival Sonsin kitaristi Scott Holiday yllä läheskään samalle tasolle kuin Hullu Heiskanen. Toisaalta, kukapa yltäisi. Ottakaa tästä mallia.
Yleensä keikan päätyttyä Tavastia tyhjenee kuin Stockmannin hissi pierun jälkeen, mutta nyt merchandise-tiski kuhisee ja salinkin puolella pökkelehtii vielä kymmenittäin äskeisen esityksen tyrmäämiä ihmisiä. Vaikka on sunnuntai-ilta, kellään ei tunnu olevan kiire kotiin. Koolla on pääkaupungin seurapiirijulkkisten kovin kerma: Esa Mark, Aleksander Karoutsos, Ikke ”Lord Fatty” Ikäläinen, Tomi ”ei kuitenkaan se Aavikon Tomi Leppänen” Leppänen, Annaleena Jalava, Jukka Väänänen, Kari Holmgren, Janne Halmkrona, ”Onks levyjä” -Artsi ja Joe Doakes -coveryhtyeen basisti, Muusikoiden.netin aktiivikirjoittaja.
Bändi tulee merchandise-tiskille jakamaan nimikirjoituksia. Kehotan Sapsukkaa ottamaan kuvia. Niistä voi saada joskus vielä rahaa. Toisin kuin tästä. Kun Sapsukka palaa kuvaushommista, Rival Sonsin rumpali Mike Miley seuraa perässä. Hänellä on selkeästi T.V. Eyes. Toisin kuin moni juntti luulee, Iggy Pop ei laulanut aikoinaan mistään telkkarisilmistä. Ei, T.V. Eyes tarkoittaa Twat Vibe Eyes. Rumpali on selkeästi ladattuna liikenteessä. Hän tulee puhumaan kuin mies miehelle. ”Täällä on vain isoja karvaisia miehiä. He tulevat kättelemään eivätkä päästä irti. Minä haluan naisia!”
Ymmärrän.
”I’m a big flirt”, rumpali sanoo, katsoo Sapsukkaa ja virnistää. Ikään kuin asia ei olisi tullut jo esille. Mikäpäs siinä. Sapsukka punastuu ja hihittää.
”Missä täällä on sinkkunaisia?” rumpali kysyy. Sanon, että Sapsukka on sinkkunainen. En ole hänen poikaystävänsä. ”Ahaa!” Sapsukka ei kuitenkaan lämpene. Rock’n’Roll Sensation -yhtyeen laulaja Eppu Uutinen ja rumpali Jarkko Rantala iskevät kiinni rumpaliin. He halaavat, rumpali hymyilee kohteliaasti. Rantala horisee jotakin Keith Moonista, Mitch Mitchellistä, John Bonhamista ja ehkä jopa Adolf Hitleristä, tai sitten kuulin väärin.
”Mennään takahuoneeseen”, rumpali sanoo hätäpäissään. Sapsukka haluaa minut esiliinaksi mukaan. ”Onko hän ystäväsi? Onko hän hyvä ystäväsi?” rumpali kysyy. Sapsukka nyökkäilee ja hihittää. ”Joo, totta kai sinäkin voit tulla. Tule vain. Siellä on viinaa.” Bäkkärin ovella tie tyssää siilitukkaiseen mieheen, jolla on yllään Tavastian T-paita. Hän toljottaa rumpalia ja ryhtyy riisumaan paitaansa. Sen alta löytyy Rival Sonsin paita, jossa on jo kaksi nimikirjoitusta. Mies riisuu senkin ja on torso paljaana. ”Voitko viedä tämän takahuoneeseen”, mies sönköttää. Hän tahtoo paitaan loppujenkin yhtyeen jäsenten nimikirjoitukset. Rumpali tuijottaa puolialastomana odottavaa fanimiestä, joka ojentaa hikistä paitamyttyä. ”Joo, totta kai.” Livahdamme bäkkärin ovesta sisään ”Katso nyt, pelkkiä karvaisia äijiä! Minä haluan naisia!”
Minulle tulee mieleen Merimaan teoria. Hänen mukaansa aina matkustaessa libido on korkeimmillaan kahden ensimmäisen päivän aikana. Koska kiertueet usein alkavat Suomesta, suvunjatkamisvietti on täällä vahvimmillaan. Siksi kaikki rocktähdet kehuvat suomalaista naiskauneutta, vaikka totta puhuen jo maamme lähialueilla, kuten Virossa ja Ruotsissa, naaraat näyttävät huomattavasti hedelmällisemmiltä. Rumpalilla ei ole kuitenkaan tätä selitystä tukenaan. Häntä vain panettaa aivan vietävästi. Kullirockin pulssi sykkii yhä kehossa. Libido jyllää.
Rumpali avaa kohteliaasti jääkaapin oven ja esittelee meidät yhtyetovereilleen. Otan meille huurteiset Urquellit. Itselleen hän lorottaa sinisestä pullosta SKYY-vodkaa. Istumme Sapsukan kanssa sohvalle. Seinän ruutukuviot vilisevät silmissä. Sapsukka sanoo, että rumpali tuoksuu Body Shopin hamppuöljyltä. Hän ei kuulemma enää ikinä voi käyttää Body Shopin hamppuöljyä. Rumpali pyytää puuttuvat nimikirjoitukset hikiseen paitaan ja lähtee takaisin salin puolelle.
Juttelemme mukavia muiden kanssa. Kitaristilla ja basistilla on yhä aurinkolasit silmillään. Edellisillan keikka oli buukattu Turun Vegasiin ikään kuin pakon sanelemana. Bändillä oli jo keikat Tavastialla ja Tampereen Klubilla, mutta kun he tulivat maahan jo lauantaina, typeräähän se olisi ollut olla soittamatta silloinkin. Turusta ei vain meinannut löytyä vapaata keikkapaikkaa, joten Rival Sonsin piti sulloutua omien sanojensa mukaan ”postimerkin kokoiselle” lavalle.
”Se oli pienin paikka, jossa me ollaan soitettu vähään aikaan”, kitaristi sanoo. ”Mun mielestä se oli hauskaa, mutta laulaja ei digannut yhtään, kun ei meinannut happi riittää.”
Sisään astelee mustaan huppariin sonnustautunut mies, joka sanoo ”puuuuuhhh” ja menee suoraan vessaan. ”Hän on kiertuemanagerimme”, basisti sanoo. Joo, tunnistin äänestä. ”Miten kiertuemanagerin voi tunnistaa äänestä?” basisti kysyy. Hän sanoi ”puuuuuhhh”. Se kuulosti stressaantuneelta. ”Totta.”
Joku mainitsee takahuoneessa Wolfmotherin nimen. ”Vittu mitä paskaa”, basisti sanoo, mutta muistaa kalifornialaisen korrektiuden ja vetää heti sanansa takaisin: ”Tai siis onhan ne ihan okei.” Robin Everhart, retrorockin Cai-Göran Stubb.
Rumpali tulee takaisin ja heiluttelee setelinippua. ”Keksin, että voisin myydä käytettyjä rumpukalvoja nimmareilla. Kymmenen euroa kappale. Kaikki meni.” Basisti katsoo kateellisena. ”Mitä minä voisin myydä? Kieliä? Ei niitä kukaan osta. Myisin esinahkani, mutta annoin senkin lapsena ilmaiseksi.” Yritän olla empaattinen. Drum skins, foreskins, whatever skins.
Basisti ja kitaristi pohtivat erilaisia myyntiartikkeleja sekä muita tapoja, joilla ansaita kiertueilla rahaa, mutta jätettäköön ne ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta. Kiertuemanageri laskee merchandise-kassaa. Seteleitä on pöydän täydeltä. Fanimiehet tukevat omiaan, vaikka paidat ovat rumia ja levyt ylihintaisia. Liki loppuunmyyty Tavastia sunnuntai-iltana todistaa, että vaikka musiikkibisnes joidenkin mielestä menee pitkin vittua, setärockilla ei ole mitään hätää. Sushibaareja tulee ja menee, mutta makkaraperunat ovat ikuisia.
Rumpali kysyy, minne kannattaisi mennä, jos haluaa saada naisia. ”Joku sanoi, että On the Rocks on hyvä paikka.” Sanon, että sunnuntaiyönä mahdollisuudet sielläkin ovat todella rajalliset. ”Minne sitten?” Sanon, että minulla ei ole tuon taivaallista hajua sunnuntaiöiden pilluhommista, kun Lostarikin suljettiin. Bar Loose on neljään asti auki, mutta eipä sielläkään sunnuntaisin käy juuri ketään ”Haluan naisia. Täällä on vain isoja karvaisia miehiä. He tulevat kättelemään, eivätkä päästä irti. Tajuathan, minä haluan naisia.”
Ymmärrän täysin ongelmakentän, jolla yhtye operoi. Uran tässä vaiheessa kullirock vetoaa lähinnä miehiin, kunnes tunnettuus kasvaa sille tasolle, että naiset näkevät yhtyeen jäsenten kuvia ja tajuavat, etteivät he näytäkään martinlaaksolaisilta betoniraudoittajilta. Kuten hyvä ystäväni Jean Ramsay sanoi, ”tollanen sonni kireet nahkahousut jalassa mylvimässä nussintahimojaan ku kaks ukkoo kurittaa kikkeleitään ja yks paukuttaa immenkalvoja, niin pitäis vissiin olla frigidi pakaste ettei kostuis”. Kun naisyleisö tajuaa tämän faktan, heitäkin alkaa näkyä keikoilla, minkä jälkeen naisten perässä keikoille tulee lisää miehiä, mikä voi synnyttää positiivisen noidankehän, jonka pyörteissä lopulta mies- ja naisfanit nussivat toisiaan, tekevät lapsia, ja viidentoista vuoden jälkeen käydään koko perheen voimin katsomassa Rival Sonsia, isillä päällään se Tavastialta ostettu ruma paita, jossa on neljä hientuhrimaa nimikirjoitusta.
Tavastian kaikennähnyt monitorimiksaaja, jonka nimi jääköön tässä yhteydessä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta, tulee sanomaan, että hän sai juuri todistaa yhtä uransa kaikkien aikojen kovimmista keikoista. Sanon rumpalille, että tämä mies on nähnyt monitorivaltakunnastaan tuhansia keikkoja, eikä todellakaan kehu ketään turhaan. ”Haluan naisia. Täällä on vain isoja karvaisia miehiä, jotka tulevat kättelemään eivätkä päästä irti. Mistä Helsingissä saa sunnuntaisin naisia?” rumpali kysyy talon tekniseltä henkilökunnalta. ”Kuulin, että On the Rocksista voisi löytyä.”
Poistumme Beat Barin puolelle. Laulaja juttelee parin fanimiehen ja heidän tyttöystäviensä kanssa. Hän kertoo olevansa yhden lapsen isä. Juuri näin luodaan sitoutunutta fanikantaa. Ei vetäytymällä starailemaan vaan juttelemalla ja nussimalla ympäriinsä.
Väsymys vie voiton, ja rumpalin naisensaannin eteneminen jää arvailujen varaan. Toivon hänelle pelkästään hyvää. Hänen läheisyydenkaipuunsa ja pillunhimonsa oli niin liikuttavan vilpitöntä. Kenties lähden huomenna vielä Tampereelle ja/tai ylihuomenna Tallinnaan katsomaan, miten Rival Sons räjäyttää jälleen. Hyvästelen Urho Kekkosen kadulla loppuillan käänteistä kovin ymmällään olevan Sapsukan.
Matkalla kotiin mietin, että Rival Sons varmasti räjäyttää ensi kesän festivaaleilla. Mietin Ruisrockin promoottori Mikko Niemelää, joka kävi New Yorkissa ruokaorgialomalla ja asetti tavoitteekseen lihota matkalla neljä kiloa. Mietin Ilosaarirockin ohjelmavastaava Panu ”Toto” Hattusta (nyk. Panu Diamond), jonka tavoitteena on aina musiikkiseminaareissa juoda viikonlopun aikana sata lonkeroa. ”Enää 86!” kajahtelivat voitonriemuiset huudot Kerubin avajaisissa helmikuussa. Kakkostyypin diabetes, parasta mitä mies voi itselleen antaa.
Olitko On the Rocksissa? Saiko rumpali naista? Ilmiannot alla olevaan kommenttikenttään.