Sateinen ilta hämärtyy paksuista pilvistä ja odotus alkaa. Yleisössä on yhtäkkiä ahdasta.
Blockfest juhlii 10-vuotissynttäreitään järjestämällä yhden päivän festarit Kaisaniemen puistossa. Kotimaisen popin ja hiphopin kärjet sekä yhdysvaltalainen r&b-laulaja Bryson Tiller ovat lämmitelleet yleisöä onnistuneesti alkuillasta. Jäljellä on enää pääesiintyjä The Weeknd, joka nähdään ensi kertaa Suomessa. Kanadalainen nuori mies on dominoinut musiikkimaailmaa syntisellä popillaan.
Bändi saapuu lavalle kiljumisen saattelemana. He ovat korokkeella, mutta osittain piilossa mustan ritilän takana. Starboy-kappale lähtee käyntiin. The Weeknd, oikealta nimeltään Abel Makkonen Tesfaye, astelee esiin lavan sivusta laulaen. Yleisö syttyy välittömästi – Daft Punkin avustama Starboy on artistin suosituin kappale (yli 762 miljoonaa kuuntelukertaa Spotifyssa ja yli miljardi katselukertaa YouTubessa). Lavan reunalta suihkuaa kipinöitä ja mahtipontinen sisääntulo on valmis. Hän tervehtii yleisöä pikaisesti ja siirtyy jo seuraavaan kappaleeseen. Vuorossa on uusimman albumin parhaimmistoa eli Party Monster, Reminder ja Six Feet Under.
Tesfaye on komea nuori mies, joka ottaa lavan haltuun varmoin ottein. Hän ei muistuta sitä miestä, jonka näin Draken lämmittelijänä Tukholmassa keväällä 2014.
Tuolloin hänellä oli ansioluettelossaan kolme mixtapea ja yksi keskinkertaisesti menestynyt studioalbumi. Hänen musiikkinsa oli jotain vaihtoehtoisen popin ja r&b:n väliltä: depressiivistä ja raakaa tulkintaa huumeista, naisista ja kotibileistä. Miehen esiintyminen nojasi eniten hänen ainutlaatuiseen ääneensä, joka on samalla herkkä ja voimakas. Kappaleet olivat täynnä tunnetta, mutta Tesfaye pysytteli aikalailla paikallaan koko keikan.
Saman vuoden loppupuolella alkoi muutos, jonka tuloksena näemme tänään hyvin erilaisen The Weekndin. Kaikki alkoi Ariana Granden Love Me Harder -hitistä, jolla Tesfaye vieraili ja tavoitti mainstream-yleisöä. Sitten tuli Earned It, Fifty Shades Of Grey -elokuvan soundtrack-kappale, joka kulutettiin puhki Suomenkin soittolistoilla. Vuonna 2015 hänen läpimurtonsa sinetöi megahitti Can’t Feel My Face, jota seurasi ensimmäinen menestysalbumi Beauty Behind The Madness. Nousukiito on vain jatkunut viime vuoden loppupuolella ilmestyneen Starboy-albumin myötä.
Keikan settilistaa hallitsee odotetusti kaksi viimeisintä albumia. Vaihtelua tuovat kaksi kappaletta, joissa Tesfaye on vieraileva artisti: Futuren Low Life sekä Bellyn Might Not. Suursuosion saavutettuaan Tesfaye on tehnyt ahkerasti yhteistyötä muiden artistien, kuten Beyoncén ja Kanye Westin kanssa. Hän on loistava feature-artisti: hänen tunnistettava äänensä elävöittää minkä tahansa kappaleen, ja hän on rankan menneisyytensä ja rajujen sanoitustensa ansiosta katu-uskottava.
Lavashow on melko minimalistinen. Taustalla oleva näyttö ja valot hehkuvat kylmissä tai lämpimissä väreissä aina kappaleen tunnelman mukaan. Keikka on yksinomaan Tesfayen: ei lavasteita, taustalaulajia tai -tanssijoita, bändiäkään hädin tuskin näkee. Lisäelementtejä ei toisaalta jää kaipaamaan. Mies ja musiikki ovat jo sellaisella tasolla, että pärjää ilmankin. Vaikka Tesfayea voi jo tätä nykyä kutsua poptähdeksi, hän ei taivu kaikkiin mainstream-kliseisiin.
Mixtape-aikakautensa alussa Tesfaye pysytteli piilossa. Hänestä ei ollut kuvia tai tietoja missään, eikä hän antanut haastatteluja. Ihmiset eivät tienneet oliko kyseessä yksi tai useampi ihminen. Pikkuhiljaa hän alkoi tehdä keikkoja ja jakaa itsestään enemmän. Pieni mutta vahva fanikanta kuiskaili YouTube-videoiden kommenteissa, kuinka ihanaa on, että The Weeknd on heidän oma pikku salaisuutensa.
Kaikki loppuu aikanaan. Tesfaye oli valmis tähtäämään isoille markkinoille Kissland-debyyttialbumilla, mutta se ei menestynytkään odotusten mukaisesti. New York Timesin haastattelussa Tesfayen levy-yhtiön työntekijä kertoo, kuinka artisti tuli pettyneenä hänen puheilleen. Silloin he kävivät keskustelun, joka muutti Tesfayen uran suunnan.
”Kysyin häneltä: ’Haluatko olla maailman isoin artisti?’”, nainen sanoo. ”Hän vastasi: ’Ehdottomasti haluan.’”
Hän ryhtyi töihin ja järjesti Tesfayelle edellämainitun dueton Ariana Granden kanssa.
Alkuaikojen The Weekndistä ei olisi ikinä uskonut, että jokin päivä hän tekee musiikkia hittituottaja Max Martinin kanssa. Joidenkin mielestä Tesfaye on ehkä myynyt sielunsa. Hän on onnistunut säilyttämään ripauksen entisestä tuotannostaan: melankoliset, seksuaaliset ja päihteiden huuruiset lyriikat ovat yhä tallella. Soundi on nyt menevämpi ja kappaleet eivät veny enää kahdeksanminuuttisiksi.
Keikan päätöskappale on rento hyvänmielen keinutus I Feel It Coming. Tästä pehmeilystä vanhaa The Weekndiä ei tunnista: synkistelevä, ranteet auki laulava nuorukainen on poissa. Persoonallinen lauluääni ei pääse kappaleella parhaimmilleen, joten oikeastaan sen voisi laulaa kuka vain. Yleisö syö hänen kädestään ja tanssii Daft Punkin biittien tahtiin. Tunnelma on katossa ja olen ähkyssä hittien määrästä. Niinkin paljon, että keikka jää hieman yksitoikkoiseksi. In The Night ja Rockin’ erottuvat hieman diskofiiliksellään, josta syntyy mielleyhtymä Michael Jacksoniin. Can’t Feel My Face jatkaa samoilla linjoilla.
Encorena kuullaan yllättäen The Hills. Kesällä 2015 julkaistu kappale jäi The Weekndin viimeiseksi singleksi, joka muistutti hänen alkuperäistä musiikkiaan. Vanha fani sisälläni innostuu: synkkää, jee! Pophittien tykityksen jälkeen olin unohtanut koko kappaleen olemassaolon. Lyriikat kertovat tunteettomasta irtosuhteesta ja päihderiippuvuuden etenemisestä siihen pisteeseen, että tuntee olevansa oma itsensä vain pöllyssä. Taustalla kuuluu kirkumista ja pahaenteinen basso, joista tulee kauhuelokuvavibat. Liekit roihuavat lavalla.
Tesfaye haluaa todistaa kappalevalinnallaan jotakin, ehkä yhtä paljon itselleen kuin faneille: vaikka hän on nyt mainstream, hän on paha poika loppuun asti.
Teksti: Anna-Maija Lippu
Kuvat: Sami Turunen
