Niko Peltonen vieraili Antti Tuiskun keikalla Tavastialla ja kohtasi siellä Idols-pölyt harteiltaan karistaneen valovoimaisen popparin, joka osaa kääntää epäilijänsäkin puolelleen.
Antti Tuisku
Tavastia, Helsinki
26.6.2015
Pedon irroittamisen peruskurssi
Aluksi yllättää, että Antti Tuisku aloittaa loppuunmyydyn Tavastian-keikkansa suoraan Peto on irti -jättihitillään. Mutta mitä enemmän asiaa jälkeenpäin ajattelee, sitä selvemmin se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.
Jos koko illan teema ja tarkoitus on “pedon irroittaminen”, niin mitä järkeä sitä olisi pistää tapahtumaan vasta viimeisessä encoressa? Pedon on päästävä irti heti. Ja juuri niin tapahtuukin. Yleisö sekoaa välittömästi, kaikenlaiset alkutunnustelut on kertaheitolla ohitettu tarpeettomina. Tuiskun ainoaksi tehtäväksi jää enää tunnelman ylläpitäminen, ja se on hänelle tänä iltana kovin helppoa.
Kevättalvella ilmestynyt Peto on irti käänsi Suomen kestävimmän Idols-menestyjän hieman laskusuuntaisen uran välittömään ja jyrkkään uuteen nousuun. Biisi onnistuu olemaan samaan aikaan välittömästi tarttuva korvamato ja popmittareilla suorastaan surrealistinen esitys. Sen meemipotentiaali paljastui jotakuinkin julkaisupäivänä, ja hereillä olivat nimenomaan tahot, jotka tuskin ovat Tuiskua diggailleet koskaan aiemmin.
“Peto on irti” on loistava slogan, mutta mitä se tarkoittaa? Mitään kovin petomaista Antti Tuiskussa ei ole. Veikkaan, että hän osaa kyllä bilettää, mutta julman piittaamattomalta yön saalistajalta hän ei vaikuta. Ehkä kyse on jonkinlaisesta sisäisestä voimaeläimestä, jonka johdattamana voi olla oma itsensä kenenkään muun mielipiteistä piittaamatta. Suuri osa Tuiskun retoriikasta vuonna 2015 tuntuisi viittaavan juuri tähän.
Toinen keskeinen teema Tavastiallakin on jonkinlainen voitonriemuinen keskisormennäyttö epäilijöille: tässä hän on, aikanaan Idols-päiväperhoksi luultu ja sitten muuten vaan turhahkoksi suomipoppariksi mielletty hahmo, esiintymässä täydelle salilliselle ihmisiä, joista moni on ehkä vuosien varrella puhunut hänestä vähemmän mairittelevin sanankääntein.
Keikan jonkinlaiseksi keskipisteeksi hahmottuukin puolenvälin lähestyessä kuultu spiikki, jossa Tuisku pohjustaa uuden En kommentoi -levyn upeaa Hiton pelkuri -powerballadia. Biisi on osoitettu tyypille, joka rakastaa salaa Tuiskua, mutta ei uskalla sitä myöntää, vaikka pyytääkin tämän musiikkia aina yksin baarissa ollessaan.
Ajatus ulkokultaisista piilofaneista tuntuu vaivaavan Tuiskua. Tavastialla hän kysyy, moniko on ensimmäistä kertaa häntä katsomassa, ja melkoinen joukko käsiä nouseekin. “Missä te ootte olleet nää 11 vuotta?” artisti ihmettelee.
Kysymys ei ole aivan aiheeton. Olen itse paikalla kuuden hengen kaveriporukassa, ja meistä vain yksi on tykkäillyt Antti Tuiskun musiikista ennen tätä kevättä. Juuri edellisenä iltana ystäväni Jari kysyi minulta: “Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että me molemmat vaihdetaan työvuorot, jotta päästäisiin katsomaan Antti Tuiskua, niin olisitko uskonut?”
En varmastikaan. Jarilla oli noihin aikoihin tapana käyttää t-paitaa, jossa luki “Anti Tuisku”. Oma asenteeni ei ollut juuri sen positiivisempi. Samoihin aikoihin vuonna 2005 löin toimittajatuttava Laura Frimanin kanssa sadan euron vedon siitä, ettei Tuisku tule enää koskaan yltämään albumilistan ykköseksi. Hävisin sen jo seuraavana vuonna, kun Rovaniemi-albumi kävi listakärjessä, mutta rahasumman maksamista olen lykännyt vuosia, ehkä osittain siksikin, että pidin tuota työtapaturmana ja katsoin Tuiskun uran olevan joka tapauksessa vääjäämättä laskusuhdanteinen.
No, toukokuussa hän palasi listaykköseksi En kommentoi -levyn myötä, ja nyt tuskin voi puhua enää sattumasta. Laura Friman, otapa yhteyttä seuraavan veronpalautuspäivän koittaessa. Viimeistään nyt olen hävinnyt kymmenen vuoden takaisen vedon paitsi sen kirjaimen, myös sen hengen osalta.
Mutta takaisin Tavastialle. Käännynnäisfanien merkitystä ei kaikesta huolimatta tee mieli liioitella, kun täällä katselee ympärilleen. Kyllä suurin osa näistä ihmisistä on mitä ilmeisimmin kasvanut Tuiskun musiikin mukana ja fanittanut sitä suunnilleen alusta asti. Yleisö on keskimäärin hyvin nuorta ja hyvin naisvaltaista. He laulavat oikeastaan kaikki kappaleet suvereenisti mukana. He ovat pitkän linjan “tuiskuttajia”, syövät illan tähden kädestä ja tarjoavat tälle samalla loistavat puitteet todistaa olevansa yksi Suomen karismaattisimmista ja valovoimaisimmista poppareista.
Sitä Tuisku nimittäin todella on, se käy selväksi jo keikan alkumetreillä. En kommentoi on loistava ja idearikas poplevy, ja albumina valovuosia edellä hänen aikaisempia tuotoksiaan, mutta Tavastian lavalla Tuisku ei ole kieltämässä menneisyyttään. Heti petobiisin jälkeen kuullaan Sekaisin vuodelta 2006, ja vähän yllättäen se paljastuu todella toimivaksi tanssibiisiksi, josta voi oikeastaan vetää aika suoran janan siihen, mitä Tuisku on nyt. Tämän jälkeen yleisöön pistetään vauhtia uuden levyn muilla singlebiiseillä Blaa blaa (en kuule sanaakaan) ja Keinutaan. Tunnelma alkaa olla hurmoksellinen (ja hyvin hikinen).
Tuiskua tukee perusbändi: kitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja rumpali. Soundi on hyvin synavoittoinen, ja on vaikea sanoa, mikä osa musiikista oikeastaan toteutetaan livenä lavalla. Eipä sillä toisaalta ole merkitystäkään. Tämä on yhden poptähden ilta, ja hän hoitaa hommansa paremmin kuin hyvin: väsymättömällä energialla ja hemmetin sympaattisesti.
Tuiskun esiintymisessä on välillä kevyttä uhoakin, mutta ennen kaikkea vilpitöntä voitonriemua siitä, että hän saa olla tämän lavan tähtenä, tässä ja nyt.
Kuulluista biiseistä noin puolet on uudelta levyltä, ja siltikin esittämättä jää pari omaa suosikkiani, nimittäin työelämäkriittinen Saikkuu ja nimestään lähtien loistava Ihan sairasta mut me kuulutaan yhteen. Ennakkoon ajatellen vanhat hitit ovatkin vaikeampi pala. Hyvin harvasta niistä olen erityisesti pitänyt niiden ilmestyessä. Miltä ne nyt kuulostavat?
Ainakin tämä valikoitu otos kuulostaa tänä iltana pääosin yllättävän hyvältä. Tilanteen lähtökohtainen euforisuus pelastaa toki paljon. Juuret, Rakkaus on ja Yksinäinen omaavat potentiaalia pop-anthemeiksi, ja se tietysti paljastuu selvemmin täyden Tavastian laulaessa mukana kuin jostain autoradiosta kuultuna. Sitä vastoin muinaiselta debyyttilevyltä peräkkäin vedetyt En halua tietää ja Vaarallinen eivät kyllä nouse siivilleen edes näissä olosuhteissa, vaikka yleisö innostuukin varsinkin ensin mainitusta. Jähmeät funkrock-sovitukset eivät näitä aika heppoisia ja kornejakin sävellyksiä pelasta.
Encoressa kuullaan uuden levyn nimibiisin jälkeen ensin Hyökyaalto, joka on varmasti Tuiskun paras biisi ennen tätä petokevättä ja -kesää. Silkkaa poptäydellisyyttä. Illan päättää sitten kakkoslevyn iso balladi Läpi jään, joka pohjustetaan käskyllä, että Tuska-festivaalin yleisölle pitäisi nyt näyttää, missä ne kaupungin kovimmat bileet ovat laulamalla niin, että kuuluu Suvilahteen asti.
Ja parhaansahan yleisö totisesti tekee. Alun perin melko köykäinen kappale nousee aivan uusiin sfääreihin ihan silkan yhteislaulun ja yleisen hyvän olon voimin. Live-elämys on aina jotain aivan muuta kuin sillä kuultavien kappaleiden summa, ja tällä kertaa tämä totuus toimii Tuiskun eduksi.
Eihän se silti sattumaa ole, että moni kaltaiseni ihminen on täällä fanittamassa vasta nyt. En epäile, etteikö Tuisku omasta näkökulmastaan olisi tehnyt asioita oikein jo ennen vuotta 2015 – enkä tiedä, onko hänen varsinaisille faneilleen kyse edes mistään murroskohdasta – mutta tällaisen ulkopuolisen tarkkailijan silmin uudet biisit ovat ratkaisevasti erilaisia: eivät välttämättä pyrkimyksiltään, mutta ehdottomasti toteutukseltaan.
Muutaman edellisen levyn mittaan Tuisku on selvästi pyrkinyt irti ahtaimmasta teinipop-muotista, ja monen biisin tematiikka on hakenut vapautumista ja itsensä löytämistä – siis pedon päästämistä irti. Lopputulos on vain jäänyt liiaksi kädenlämpöisen suomipopin asteelle. Tuotantoratkaisut ovat olleet aika sovinnaisia, teksteissä ilmeisiä ja liian abstrakteja iskelmäkielikuvia.
Nyt on toisin. Hilpeä anarkia ja toisaalta aiempaa omakohtaisempi ote leimaavat En kommentoi -levyn tekstejä, ja kenties vielä huikeampi askel on otettu tuotantopuolella. Artistit harvemmin kiittävät keikalla albuminsa tuottajaa, mutta Jurekin tänään saama erillinen hatunnosto on vähintään perusteltu. Näin ajantasaista koko kansan popsoundia taidetaan Suomessa tällä hetkellä kuulla vain Sannin levyillä.
Lopulta tästä hienosta illasta jää päällimmäiseksi mielikuvaksi kuitenkin yhteisöllisyys. Niin paljon kuin Antti Tuisku tuntuu omasta noususuhdanteestaan nauttivankin, hänelle vaikuttaisi olevan vähintään yhtä tärkeää jakaa hyvät fiiliksensä yleisönsä, faniensa, kanssa. Olivat nämä sitten vanhoja tai uusia.
Pinnallisilta puitteiltaanhan keikka muistuttaa erästä, jota todistin tässä samassa paikassa keväällä 2014 ja josta kirjoitin tälle samalle sivustolle varsin paljon huomiota saaneen jutun. Erittäin suosittu poptähti esiintyy itselleen hieman epätyypillisessä ympäristössä ihmisille, joista harva lie Tavastian kanta-asiakkaita. Tupa on täynnä ja bileet sen mukaiset.
Nämä ovat aina vähän henkimaailman juttuja, mutta kuullun musiikin radikaalin tasoeron lisäksi näen näillä illoilla toisenkin ratkaisevan eron. Silloin edellisellä kerralla kuplaansa eristäytynyt ja itsestään myyttiä rakentava yksilö katseli loppuunmyytyä Tavastiaa ylhäältä käsin ja puhui niin spiikeissään kuin biiseissään lähinnä itsestään.
Nyt lavalla on tähti ja taiteilija, jonka suosio perustuu ehkä ennen kaikkea jakamiselle ja osallistamiselle. Joka nousee yleisömassojen eteen ennen muuta voidakseen tarjota kaikille mahdollisuuden pitää hauskaa – yhtä hauskaa kuin hänellä itsellään näyttää olevan. Joka nauttii menestyksestään, mutta ei pidä sitä ylhäältä annettuna kohtalona tai “kovan työn” itsestäänselvänä palkkana, vaan jonain, minkä oma näkemys ja sanomisen tarve mahdollistavat yhdessä fanien antaumuksen kanssa.
Tänä iltanakin poistun Tavastialta Kallioon, mutta matkalla minun ei tarvitse kohdata ystäviä, sillä olen jo ystävien seurassa. Tuntuu vähän pateettisesti siltäkin, että heitä oli klubi täynnä.