Keikka-arvio: Slayer pyyhki Megadethilla lattiaa – ”Dave Lombardo tekee rumpujensa takana uskomattomia asioita”

19.03.2011

17. maaliskuuta Helsingin Jäähallissa kuultiin samat biisit viidettäsadatta kertaa – ja tykättiin siitä.

Teksti: Lauri Timonen, kuva: Mark Seliger

Metallikansaa vaelsi maaliskuisen torstai-illan hämärtyessä Helsingin Jäähallin lehtereille useamman sukupolven voimin. Kaksi bändiä thrash metalin alkuperäisistä ”ihmenelosista” olivat saapuneet jälleen kerran iloksemme – Megadeth esiintyi viimeksi viime kesänä Tuskan pääesiintyjänä, ja Slayerille keikka oli muikeasti kymmenes 2000-luvulla esitetty Suomen-konsertti.

Jo ennalta oli tiedossa, ettei kattauksen suhteen kannattanut odotella suuria yllätyksiä. Etenkin Slayer on vuosien saatossa vakiinnuttanut oman menestyskaavansa status quon jykevästi jengoilleen. Hitit soitetaan, encoren perään on turha huudella.

Ensimmäinen esiintymisvuoro osui Dave Mustainen luotsaamalle Megadethille, joka rytisti rutiinilla läpi jokseekin tasapaksun setin. Moshpitissä tunnelma ei kohonnut keskieurooppalaisten cocktailkutsujen kohteliasta nyökyttelyä kummemmaksi kuin muutaman lyhyen tuplabasarivyörytyksen ajaksi.

Intensiteetti parani tempon noustessa, mutta huikeimman rytistelyn myötä soundi puuroutui. Niin sanottu keskikaistan soitanta toimikin livenä kaikkein kiitollisimmin.

Suurimman pettymyksen muodosti Mustainen heiveröisesti kärisevä ääni, jonka rapainen vonkuna muistutti lähinnä ruosteisen saranan nitinää. Yhtyeen kitarasoundit möyrysivät ja ujelsivat nautittavalla räimeellä ja pelastivat sen, mikä pelastettavissa oli.

Lyhyen roudaustauon jälkeen illan varsinainen pääesiintyjä otti paikkansa kyöpelivuoren huipulla, ja yleisökin vertyi aivan erilaiseen iskuun. Mitään tavanomaisesta poikkeavaa ei Slayer tarjoillut, lukuun ottamatta kitaristi Jeff Hannemanin puuttumista kokoonpanosta. Kättään parantelevan kepittäjän tonttia hoiteli ammattimiehen varmuudella Exodus-yhtyeen Gary Holt.

Loppupeleissä Slayerin konserteissa on kyse jostakin muusta kuin musiikista. Ehkä olisi syytä puhua riitistä tai rituaalista? Biisit vaihtuvat lennosta ja sanoma syljetään ulos kuin tykin suusta. Yleisön keskellä velloo kaoottisen hallitsematon pyörre, josta ei poistuta kotiin ilman verisiä ruhjeita.

Dave Lombardo teki rumpujensa takana uskomattomia asioita. Hänen työskentelyään voi arvostaa pelkästään urheilusuorituksena, mutta olennaisempaa on, että hän saa teknisen virtuositeetin lisäksi kannut myös kuulostamaan monipuoliselta soittimelta.

Muiltakin jäseniltä löytyi omat omituisuutensa. Solisti Tom Arayan välispiikit olivat kömpelyydessään lähinnä hellyttäviä, ja Kerry King lampusti lavan reunalta toiselle jonkinlaista eksynyttä sarjakuvahahmoa (viidettä teinimutanttikilpikonnaa?) muistuttaen. King luritti välillä salamannopean soolon lievässä etukyyryssä ja nyki rytmikkäästi ikihongan paksuista niskaansa.

Tuolle kaikelle voisi helposti naureskella, ellei yhtyeen soitanta olisi niin julman timmiä, rouhevaa ja huippuunsa hiottua.

Setti oli odotetun lyhyt mutta täysipainoinen – kuin adrenaliiniruiske, joka jatkaa kulkuaan elimistössä vielä pitkään soiton tauottua. Rosoisen raadannan päätyttyä nahkatakkikansa vaelsi öiseen pakkaseen. Tutuiksi ja turvallisiksi ystäviksi muodostuneet käsiteyhtyeet ovat todistetusti edelleen vedossa. Kenelläkään ei liene epäilystä siitä, että he palaavat iloksemme vielä monta kertaa runnomaan nämä samat setit läpi hieman eri järjestyksessä, mutta yhtä pettämättömän lujalla asenteella.

Bändien keikoista löytyy luonnollisesti kosolti amatöörivideota YouTubesta. Katso vaikka täältä ja täältä.

Lisää luettavaa