”Koht itketää”, aikuinen mies huusi kaverilleen hieman ennen show’n starttia. Väite osoittautuikin useiden kohdalla totuuden mukaiseksi. Yleisöä katsellessa huomasi, että nyt yön ritarit ja teräsmiehet on nähty – Christopher Nolanin suurteoksista Inceptionista ja Interstellarista puhumattakaan.
Saksalaissyntyinen säveltäjä Hans Zimmer myi yhtyeineen, orkestereineen ja kuoroineen kokonaisen Hartwall-areenan täyteen. Konsertti siis todella oli sold out. Ennio Morricone ei pystynyt viime marraskuussa aivan samoihin lukemiin, vaikka areena oli silminnähden lähes täynnä. Harva rock- tai popmusiikin supertähtikään saa Suomessa tätä nykyä esiintyä täysin loppuunmyydylle katsomolle.
Zimmerin Helsingin-keikka avaa nyt alkavan Euroopan-kiertueen. Sitä tosin eräs nuoripari ei osannut arvostaa, kun lähtivät yhdessä vessaan vain kaksi minuuttia ennen showtimea. He palasivat reilun vartin päästä, kun keikan ensimmäinen, noin 10 minuutin medley oli päättynyt.
Sai vessaseksiä tai ei, nämä keikan ensimmäiset 10 minuuttia eivät jättäneet kylmäksi varmasti ketään. Driving Miss Daisyn, Sherlock Holmesin ja Madagaskarin tunnarit antoivat hyvän läpileikkauksen tulevasta – but oh, you ain’t seen nothing yet!
Kylmät väreet nostattava Roll Tide Tony Scottin Crimson Tidesta ja saumaton siirtymä äärimmäisen haastavaan ja jännitteiseen 160 BPM -kappaleeseen elokuvasta Enkelit ja demonit. Kuten Zimmer itse huomautti, kappale on kaikessa mutkikkuudessaan erinomainen harjoitus kuoroille!
Itselleni ensimmäisen puoliskon, ja oikeastaan koko keikan, heikointa antia oli Gladiaattori -elokuvan medley. Sinällään se oli vaikuttava hetki, mutta tuntui dramaturgisesti hieman laahaavalta kaiken edellä kuuleman jälkeen.
Kymmenisen vuotta sitten iPodilta luukuttamani Da Vinci -koodin finaali, Chevaliers de Sangreal sai ensimmäisen kerran silmäni kostumaan. Tuntui lähes utopistiselta kuulla kappale kaikkien näiden vuosien jälkeen uudelleen. Vaikka elokuva on hieman heikon puoleinen, sen loppukohtaus on omalla kohdallani yksi kylmiä väreitä eniten nostattavimmista.
Ja tietysti kylmät väreet tuottaa Leijonakuninkaan ensimmäiset sekunnit, jotka yleisö sai Hartwall-areenalla livenä kokea. Eteläafrikkalainen Lebo M ampaisi lavalle laulamaan ikonisia säveliä. Leijonakuningas-osion jälkeen Zimmer kertoi yleisölle löytäneensä Lebo M:n los angelesilaisesta autopesulasta, josta hän oli saanut töitä paettuaan apartheidia Johannesburgista.
Zimmer on palkittu Oscarilla vain kerran, juurikin Leijonakuninkaasta. Toisin kuin Elton John, joka tuntuu keikoillaan panttaavan elokuvan kappaleita, on ilmiselvää että Zimmer pitää niitä ohjelmistossaan. Saman soisi kyllä myös sir Eltonille, vaikka on muistettava herralla olevan kasoittain muitakin legendaarisia lauluja. Elämässä ei vaan voi kuulla tarpeeksi Circle of Lifea.
Ennen väliaikaa yleisö sai vielä nauttia Pirates of the Caribbeanin sävelistä. Myös nämä kappaleet toivat mieleeni lapsuuteni ja sen ensimmäisen, loistavan Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen. Maailma oli silloin hyvin erilainen – Johnny Deppillä oli vielä ura, eikä yhtä elokuvaa jaettu kahteen osaan (mikäli en täysin erehdy, juurikin seuraavat piraattielokuvat aloittivat tämän karsean trendin).
Väliajan jälkeen kuultiin pääasiassa supersankari-elokuvien eeppisiä säveliä. Nimihirviö What Are You Going to Do When You Are Not Saving the World? muistutti yleisöä siitä mikä rebootatussa teriksessä, Man of Steelissä, oli hyvää. Zimmerin voimallinen, hyökkäävä ja raaka musiikki.
Toisaalta kun elokuvallisesti käytiin pohjalla, yleisön korvat saivat suurta herkkua: Wonder Womanin tunnari Is She With You? järkyttävästä Batman v Superman -pökäleestä toimi hypnoottisen hienosti. Kitaroiden annettiin säristä, rumpuja hakattiin kuin tuomiopäivänä ja tunnelma nousi kattoon. Tähän sarjaan kuului myös rebootatun hämiksen selkäpiissä asti tuntuva The Electro Suite.
Tässä jos missä vaiheessa on mainittava Zimmerin rockoopperan uskomattoman tyylikäs lavashow. Valot ovat jopa onnistuneimmat, jotka olen koskaan päässyt keikalla todistamaan. Oikeastaan on vähättelevää kutsua niitä pelkiksi ”valoiksi”, sillä kyse oli valotaiteesta. Myös taustavideot toimivat hienosti, eikä paikoin mainiolta psykedelialta voinut välttyä.
Yön ritari -trilogia sai arvoisensa medleyn, pääosin pahisten Jokeri ja Bane ympärillä leijuvien biisien muodossa. Lepiksen jälkeen Zimmer pääsi konsertin syvälliseen sanomaan: vuonna 2012 Coloradon Aurorassa henkisesti epävakaa mies ryntäsi ammuskelemaan elokuvateatteriin, jossa näytettiin Yön ritarin paluu. ”Asiat eivät ole muuttuneet paremmaksi”, Zimmer sanoo. Hän huomautti lavalla olevan tällä hetkellä 60 muusikkoa, mukana kansallisuuksia maailman jokaisesta kolkasta. Viesti oli selkeä: vihan ja väkivallan on loputtava.
Zimmer ja orkesteri esittivät koskettavan kappaleen Aurora, jonka hän sävelsi elokuvateatterin uhrien muistolle. Herkillä oleva yleisö tuntui ottavan musiikin vastaan täysillä, Zimmer ja muut muusikot esiintyivät koko sydämestään. Aurorasta päästiin sujuvasti Christopher Nolanin suurteokseen Interstellar. Olin hämmästynyt kuinka temaattisesti yhtäläinen Zimmerin Aurora ja Interstellarin sävellykset lopulta ovatkaan.
Encorena yleisö sai sen mitä odotti: Nolanin ehkä suosituimman elokuvan, Inceptionin medleyn: Dream is Collapsing, Mombasa ja koko konsertin päättävään ja täydentävään Time.
Morricone ja Zimmer osoittivat, että kysyntää vastaavanlaisille, hyvin järjestetyille ja laadukkaille konserteille löytyy myös Suomesta. Juuri tällaiset erikoiskonsertit rikastuttavat suomalaista musiikkikulttuurin kenttää mainiosti. Kaiken päätyttyä en kyennyt kuin miettimään, miten helvetin hyvältä Hans Zimmerin päässä mahtaa kuulostaa?