Live: White Knuckles Trio muistutti, ettei blues ole kitarahienostelua vaan kuin kuuta ulvova, takakujilla saalista metsästävä peto

13.04.2015

White Knuckles Trio, Jo’ Buddy, Jukka Nousianen
Kuudes linja
8.4.2015

“Se blues on vaarallinen. Siihen on moni hukkunu”, sanoi 22-Pistepirkon PK Keränen jossain haastattelussa 1990-luvun alussa.

Tämä on epäilemättä totta. Hommat menivät metsään viimeistään 1960-luvun lopulla, kun bluesista tuli pitkien kitarasoolojen kautta jonkunlainen instrumentaalimasturboinnin kestävyyslaji.

Itse asiassa koko homma meni metsään jo siinä vaiheessa, kun bluesia alkoivat soittaa valkoiset pojat, joilla ei ollut rahkeita esiintyä tarpeeksi järisyttävästi ihan omin keuhkoin, vaan avuksi piti ottaa sähkökitara ja valtavat ämyrit.

Bluesissa ei alun perin ollut kysymys kitarasooloista, vaan nimenomaan puolirasvaisista, kieli poskessa vedetyistä sanoituksista ja siitä painavasta tavasta, jolla ne esitettiin. Blues on valitusta ja uhoa, mouruavia kissoja ja murisevia susia, ei niinkään kitarankaulan wänkkäystä.

Kitarat olivat lähinnä resonaattoreita, jolla paukutettiin rytmiä niin, että jengi osasi tanssia mukana – ja että musiikki kuuluin huutojen ja käösien läpsyttelyn takaa. Hiphop ja rap ovat lähempänä bluesin juuria kuin Joe Bonamassa.

Sen tietävät tämän illan esiintyjät. Vakka jokainen heistä käsittelee kitaraansa (ja pianoaan ja rumpujaan) mestarin elkein, ei tämä kuitenkaan ole keskiössä.

Pikemminkin kyseessä on kollektiivinen hurmos, eräänlainen seurakunnan ja esilaulajan välille syntyvä harmonia.

Jukka Nousianen jaksaa hämmästyttää. Tarralla ja naruilla kasassa pysyvän kitaransa ja “vahvistimensa” (tuolin päälle tasapainoiteltu pelkkä kaiutin transistoriyksikköineen, jota kääntelemällä Nousiainen hallitsee kitaran feedbackiä) Nousiainen on niin lähellä kuin Suomessa on koskaan päästy Fat Possuminen eksentrisiä blues-ukkoja tai Big Joe Williamsin kaltaisia ite-neroja.

Räjäyttäjien alkupään hitti Löysää paskaa muuttuu mietteliääksi eksistentiaalibluesiksi. Keski-ikäiset mihet puristavat olutpullojaan ja seisovat paikallaan liikkumatta. Efekti on huvittava. Naurattaa.

Puoli tuntia soitettuaan Nousiaisen kännykkä (vanha Nokian kännykkä, tietenkin) alkaa hälyttää. Nousiainen laittaa sen kaiuttimen ja mikrofonin väliin, ulisuttaa kumpaakin hetken ja hyppää sitten latsareissaan lavalta nopeasti yleisöä morjestaen. Elohopeamainen, intuitiivinen ja äärimmäisen viihdyttävä nero.

Seuraavana vuorossa on suomibluesin edellinen kummajainen Jo’ Buddy. Yhden miehen bändinä tunnettu Buddy (oikealta nimeltään Jussi Raulamo) rytmittää itseään mikitetyllä jalallaan ja siinä kiinni olevalla rytmimunalla. Buddyn ilmaisussa on juuri oikeassa suhteessa T-Bone Burnettin outoa ufoilua, Lightning Hopkinsin periksiantamatonta käninää ja Tom Waitsin krapulaista rosoa.

Pienen podiuminsa päällä Buddy on kuin tuomiopäivästä saarnaava pastori, jolla on todisteet antoisasti avovireessä matalia taajuksiaa heiluttelevassa kitarassaan.

Pidemmän päälle Buddyn esitykseen alkaa kaivata hieman lisää sävyjä, niin laadukasta kuin se onkin. Tai kenties tuleva esitys vain saa kärsimättömäksi.

White Knuckles Trio on jo levynjulkkareillaan etabloinut tietynlaisen aseman. Takana on viikon julkaisukiertue Baltiassa, tuolla sukulaiskansojen chitlin circuitilla. Toki miehillä on asema jo sellaisenaan, sillä onhan kyseessä eräänlainen suomalaisen garagerockin ja rhythm ’n bluesin superkokoonpano.

“Knuckle” tulee tietenkin Knuclebone Oscarista, joka tässä kokoonpanossa hoitaa huomattavan hillitysti ja tyylikkäästi kitaristin tonttia. White taas tulee Yucca Whitesta tai Mr.Whitesta, joka saattaa olla Helsingin garageskeneä seuranneille tuttu tinkimättömän The Lariots -trion laulajana Sidhran Sidhranina. Tallella ei ole noilta vuosilta kuin kuivakka huumori, olemus ja autenttinen, kuin vanhalta savikiekolta tuleva lauluääni. Kitara on vaihtunut rumpusettiin.

Trion täydentää Mr. Hillside, joka ei ole allekirjoittaneelle ennestään tuttu, mutta varmin ottein tämäkin tontti hoidetaan. Sähköpiano toimittaa myös ihailtavasti baaripöydän tehtävää, ainakin livekontekstissa – tarjolla on enemmän juomia kuin tavallisessa lähiöbaarissa.

Mitään viinalla läträystä yhtyeen esiintyminen ei kuitenkaan ole, päinvastoin. Mr. White hörppäilee Coca-Colaa kun vanhanajan saarnamies kerrassaan varoittaen kieli poskessa välispiikeissään viinan kiroista.

Yhtye esiintyy puvut päällä ja kravatit kaulassa, virkamiesmäisen hillitysti. Hillside ja White istuvat soittimiensa takana kuin viralliset valvojat lottolähetyksessä kaukaisessa Kekkoslovakiassa. White soittaa rumpujakin kuin CIA:han paperihommiin juuttunut Charlie Watts: tarkasti mutta täysin eleettömästi.

Yhtye tuo mieleen ulkonäöltään ja soundeiltaan Muddy Watersin klassiset Chicago blues -bändit. Kyseessä on herrasmiesviihdyttäjien kopla, jonka viileän pinnan alla kytee katujen ja takakujien rytmi, terävät buutsit ja vielä terävämmät stiletit kalliin puvun perstaskussa.

Yhtyeen materiaali koostuukin puoliksi 1950-luvun kultakauden klassikkomateriaalista. Kappaleiden takana on sellaisia blues-connoisseurien hyväksivästi myhäilemiä nimiä kuin Junior Wells, Snooks Eaglin, Don Robey ja Little Richard.

Kenties hienointa on kuitenkin Mr. Knuclebonen – kuten hänet tässä yhtyeessä tunnetaan – esiintyminen. Mies kompaa tarkasti ja inspiroituneesti ja astuu eturiviin soolojen ajaksi, muttei missän vaiheessa ala halkoa kookospähkinöitä kirveillä tai hyppimään pöydillä.

Niin paljon kuin Knucklebone Oscarin pitelemätöntä rock’n’roll-sirkusta rakastankin, on mies White Knuckles Triossa kenties vielä vakuuttavampi. Kaiken kohkauksen takaa nimittäin paljastuu yksi hienoimpia ja sävykkäimpiä blues-kitaristeja, mitä olen livenä saanut kuulla.

Knucklebonen palettiin kuuluu kaikki B.B. Kingin pienistä, värikkäistä trilleistä aina Buddy Guyn viiltäviin stiletiniskuihin. Hän annostelee tätä kaikkea mestarin elkein, todella kadehdittavalla tyylitajulla. Etenkin hitaat bluesit toimivat aivan järkyttävän hienosti.

Homma menee katosta läpi viimeistään silloin, kun yhtye kutsuu lavalle Eero Raittisen. Vanhan mestarin käsi voi täristä, mutta ääni on partaveitsen terävä.

Kun mestari nostaa laulunsa tuskaisen korkeaan nuottiin, räjähtää koko huone suosionosoituksiin. Tuohon hetkeen tiivistyy oikeastaan koko illan merkitys: tradition ymmärtäminen ja sen vaaliminen – ei niinkään museoon joutavana esineenä, vaan hengittävänä ja elävänä ilmiönä.

Loppuun saadaan vielä go go -tanssijat viimeisen kappaleen silmäniloksi ja huikea Little Richard -cover Lucille.

Blues elää ja voi erittäin hyvin Suomessa vuonna 2015.

Lisää luettavaa